Senjälkeen hän juoksi ikkunaan. Päivä paistoi ja järven sininen silmä vilkutti hänelle ystävällisen huomentervehdyksen.
Pihalta kuuluvat askeleet säikäyttivät hänet ikkunasta. Ihmisiä saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä ja hän, uusi opettajatar seisoi tässä tällaisessa asussa!
Hän siisti rivakasti huoneensa, pukeutui ja lämmitti itselleen edellisenä iltana keittämäänsä puuroa. Syödessään sitä hän laati ohjelman päivän töille.
Ensi sijassa oli ajateltava koulutyötä. Hänen täytyi ottaa selkoa kaikesta mikä tavalla tai toisella oli tarpeellista tietää ennen koulun alkamista. Ja sitten täytyi päästä sekä säilytyspaikkoihin että opetuskalustoon käsiksi. Avaimet olivat arvattavasti rovastilla, joka oli johtokunnan esimies. Parasta oli siitä syystä heti lähteä pappilaan.
Kyllikki pukeutui uudelleen ja huolellisesti ennen pappilaan lähtöään. Merimieskauluksinen puku, joka hänellä oli ollut päällä, kun hän tapasi Erkin, otettiin esille ja pantiin päälle. "Erkin merityttö", sanoi hän peiliin katsoessaan. "Sininen ja valkoinen kuin kesätaivas", kaikui hänen korvissaan.
Mutta matkalle lähdettyä haihtui Erkki mielestä. Kyllikki oli menossa pappilaan ja hänen täytyi ajatella sitä kuvaa mikä hänelle oli ainoa pappilasta. Se oli, päättäen siitä mitä hän muilta oli kuullut, suuresti poikkeava tavallisuudesta. Hänen pappilassaan ei ollut paljon väkeä, ei iloista, vilkasta liikettä eikä paljon kävijöitä. Lempeäkatseinen vanha mies kuljeksi siellä yksinään seurustellen ainoastaan kirjojensa ja kukkiensa kanssa. Suuren kaappikellon tasainen naksutus, taloutta hoitavan Karoliinan matalalla äänellä ja harvakseen lausutut käskyt tai vastaukset ja rovastin hiljaiset askeleet olivat ainoat äänettömyyden keskeyttäjät. Koko koti oli kuin pyhäkkö. Siinä oli pyhäkön hiljaisuutta, pyhäkön rauhaa. Ja pyhäkkö oli se ollut hänelle, pyhäkkö, jonne hän pelastui elämänkurjuuden rikkatunkiolta.
Arkaellen Kyllikki avasi pappilan portin. Ikkunan edustalle kiinnitetyistä laatikoista riippuivat moniväriset krassat. Pihamaalla kukkivat ruusut.
Kyllikin tuli yhtäkkiä hyvä olla. Tuntui niin kotoiselta. Oli aivankuin hän olisi astunut sille pihamaalle, jonka ruusuille hän monesti oli saanut kantaa vettä.
Ja kun vanha valkopartainen rovasti ystävällisesti ojennetuin käsin kiiruhti häntä vastaan, vahvistui entisyyteen liittyvä tunnelma.
— Vai uusi opettajamme! — Rovastin katse pyyhkäisi isällisen lempeästi hänen päälakeaan. — Käykäähän sisään, — tänne, tänne, täältä kai emäntäkin löytyy. — Rovasti astui edellä tietä näyttäen.