— Minä aijoin vähän aikaa olla suuttunut sinulle, mutta en voikaan. — Erkki, elämä on niin suloista! — Hän loi katseen taaksepäin puutarhaan, josta vielä kuusten tummien oksien alla näkyi muutamia helakanpunaisia pelargoonioita ja pari ruukuissaan kukkivaa ruusua. Sitten hän ojensi kätensä koholle ja hengähti syvään.
— Tunnetko kuinka suloista on elää? Ja eikö sinustakin ruusut kuvaa oikein täyteläistä, uhkuvaa elämäniloa? Mutta meri-ilma on kuin elämä itse. Se on jotain vielä paljon parempaa kuin ilo. Se on niin suolaisen raitista ja samalla niin hivelevän pehmeää, että se tunkee koko olemuksen läpi. Minä en löydä sellaisia sanoja, joita tahtoisin, mutta minä tunnen sen niin avartavan ihanasti, että senlaista on elämä — suurta, kaunista ja voimakasta.
Erkki katsoi häneen syrjästä. — Sinulla taitaa olla sekä ajatuksia että tunteita.
— Onko se yllätys?
— Melkein.
— Kai sekin että minulla on sielu?
— Niin, niin, ja sieluelämät ja sen semmoiset.
— Saahan sinulta puhetta kun ei siitä välitä, vaikkei silloin kun tahtoisi!
— Täytyy kai härnäillä, kun se niin vähällä onnistuu!
He nauroivat kumpikin kuin kaksi iloista, vallatonta lasta. Sitten puhe taas luisti yhteisiin muistoihin ja tulevaisuuden moniin suunnitelmiin. Oltiin nousemassa Linnakallion jyrkkää rinnettä, kun Erkki yhtäkkiä pysähtyi.