— Ettenkö muistaisi, — kun se oli ainoa kerta!
— Sinä olit lyönyt Ahosen Mattia niin, että silmän alle tuli mustelma ja nenästä vuoti verta. Minä ihan itkin.
— Sitä verenvuodatustako?
— Ei, vaan sinun arestiasi. Eihän sinulla ollut tapana tapella. Mikä sinuun silloin meni? Siitä ei koskaan tullut oikein selvää.
— Ja nytkö se olisi selvitettävä?
— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oppisin siitä ehkä paremmin ymmärtämään tulevia oppilaitani.
— Opettele sinä sitä omin neuvoin. Kun on poikana osannut pitää suunsa kiinni, tekee sitä miehenäkin.
— Ettäkö et sano minulle?
— En sinulle.
Kyllikki käpristi nyrpeissään huuliaan ja kulki kappaleen matkaa vaijeten Erkin rinnalla. Sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi nauramaan: