Hämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta. Hän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä kansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.
Mutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin eilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä salaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat siivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.
Hän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain epäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut. Mutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi tavannut vanhoja hyviä ystäviä.
Tuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet, jotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma kokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona ja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli laitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista pehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi kiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! — Kovin mukava, lämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.
Kävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui sohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan, jolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen jalkojensa juureen.
Satu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo, katseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.
Onnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen soppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta hän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta. Se oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain seitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän sellaisesta pitää!
Kyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi tulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa, ei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa ainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin heille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän piankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että lainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun sekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä hänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän kauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin äiti lapsensa.
Hän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin äiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut keräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen kokemustensa pistävimmät piikit.
Hän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin oli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin katsominen lamautti, — ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui hyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän tahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka huutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja tuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin hän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät kokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen lapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee kipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen aikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.