Hän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä. "Eteenpäin", sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, "eteenpäin". Mutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen ahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo vanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa jälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet notkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu rohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman olemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen luottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat! Ja hän osasi. — Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, — ja rovasti hymyili yhä ystävällisemmin.
Muutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.
Kuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt ja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi ja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se, ettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän pappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä soittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä sellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka Kyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan rupesi itkettämään.
Monesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi katsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.
Kyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse, halailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen tekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut. Syvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen, jolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja hymyileväksi.
Kyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä. Opettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön, valvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut voimia.
Hän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen. Hänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani edellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.
Tehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma johtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla, vaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä edellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli tällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?
Kyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen silmiään kirveli.
Oli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka kuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin milläkin tavalla.