Erkki otti tarjottimen hänen käsistään ja laski sen pöydälle. — Ymmärränhän minä, sanoi hän totisena, — että oli vähän noloa kun kesken ompeluseuran tultiin ilmoittamaan sinulle, että nuori herra oli sinua hakemassa.
Kyllikki tarttui kiihkeästi sanoihin. Ei, ei Erkki ei voinut sitä ymmärtää. Hän ei itsekään ennen olisi sitä ymmärtänyt. Hui, hai ihmisten mielistä, kun tunto on puhdas, arveli hän ennen. Mutta täällä hän oli käynyt kumman araksi. — Sinä et tiedä minkälaisia ihmiset täälläpäin ovat! Monesti aivan pelottaa. On kuin useimmat heistä katsoisivat karsaasti minuun.
Erkki loi pitkän, tutkivan katseen Kyllikkiin. Hän ei ymmärtänyt että kukaan saattoi katsoa karsaasti tuollaiseen. Eivätkö he nähneet kuinka kirkas tuo katse oli, miten lapsekkaan ihastuttavat poskien hymykuopat ja miten hennot ja itsepuolustukseen heikot olivat nuo pienet kädet, jotka nyt niin lujusti ja päättävästi pitelivät tuolin kaidetta.
Erkin täytyi hymähtää. — Etkö ensinkään ole tavannut miesväkeä? He kai ainakin ovat olleet suopeita sinulle, — arvattavasti ihastuneitakin.
— Sinä olet tyhmä! Että viitsitkin! — Kyllikki nosti Erkin
kahvikupin takaisin tarjottimelle ja kysyi saiko tarjota lisää.
Mutta Erkki ei hellittänyt. Hän tahtoi kuulla kaikesta mikä koski
Kyllikkiä. Ja kai hänellä oli oikeus kysyä?
Kyllikki kaasi kahvia Erkin kuppiin, vilkaisi huolettomasti ulos ikkunasta ja viskasi ohimennen tulemaan että olihan täällä yksi aivan erinomaisen ystävällinen. Erkkikin ihastuisi jos tuntisi.
— Ei ole sanottu. Kuka hän on?
— Se on — se on — meidän vanha rovastimme.
Molemmilta pääsi nauru, — Kyllikiltä veitikkamaisen iloinen.
Erkki ei luvannut enää uskoa Kyllikin olojen ahtauteen. Ahtaissa oloissa elävä ei nauranut noin.