Kyllikki kapusi sohvansa lämpimämpään nurkkaan, otti pienen sohvatyynyn syliinsä ja nojasi miettivästi siihen. — Sinä olet huono ihmistuntija, Erkki, hän sanoi päättävästi. — Muuten ymmärtäisit että iloisuutenikin tavallaan on todistus vaikeuksista. Katsos, juuri kun on vaikeata aina olla sellaisten kanssa, jotka eivät ymmärrä eivätkä tunne, ja kun sitten pääsee vanhan, hyvän ystävän seuraan —
— Olenko minä vanha, hyvä ystäväsi, Kyllikki? katkaisi Erkki.
Kyllikki joutui vähän hämilleen. Mutta mitäpä muuta Erkki oli kuin hyvä ystävä, niin monet mäetkin kun he olivat laskeneet yhdessä.
— Hyvä, hyvä! Kerrohan eteenpäin! Minä tahdon kuulla elämästäsi täällä niin paljon kuin mahdollista.
Ja Kyllikki rupesi kertomaan. Hän esitti Holpat ja Ruusurinnat, Siivoset ja Hilma Heposen. Hän kuvasi pappilan hienot, ystävälliset vanhukset ja Suvisuojan neidin, läheisimmän naapurinsa ja "pitäjän hienoimman naisen". Suvisuojassa hän oli käynyt vain kerran. Mutta neiti Alm oli hyvinkin usein pistäytynyt koululle ja vielä useammin hän oli lähettänyt kaikenmoisia hauskoja terveisiä Suvisuojasta, milloin marjoja puutarhasta, milloin ihastuttavia kukkasia tai kauniin, hyvälle tuoksuvan kakun. Suvisuojan neiti oli henkilö josta täytyi pitää. Mutta kaikkein, kaikkein enimmin Kyllikki kuitenkin piti koulustaan ja omasta kodistaan. Työ ja koti olivat hänen suunnattoman suuri rikkautensa.
Erkki Palo keikautteli harvakseen toisen polven päälle kiertämäänsä säärtä ja vilkaisi välistä ulos ikkunasta ilta-auringon valossa loistavaan syysmaisemaan. Enimmäkseen hän kuitenkin katseli Kyllikkiä.
Tuossa ohimojen kohdalla kiertyi aaltoileva tummanruskea tukka mukavasti pikku kiharaksi, joka uudelleen pistihe esiin aivan korvan juuressa. Se kihara näytti yhtä iloisen vallattomalta kuin Kyllikki itse.
Entä nuo pienet, pehmeät ja kuitenkin lujat kädet!
Erkki ei koskaan ennen ollut huomannut, miten paljon käsien muoto ja liikkeet saattoivat ilmaista! Ihan samanlaista ristiriitaakin, jota saattoi olla ihmisen sisimmässä! Nyt esimerkiksi ne pienuudestaan huolimatta näyttivät oikein nuortean lujilta ja voimakkailta. Mutta sitten ne yhtäkkiä muuttuivat niin avuttoman hennoiksi, että panivat sydämen aivan vavahtamaan.
Kuinka turvattoman pieniltä ne nyt juuri näyttivät!