Erkin täytyi tehdä lujaa vastarintaa itselleen voidakseen olla taittumatta niihin. Hän nousi äkkiä ikkunan äärestä ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin lattiata pitkin. Häntä ei miellyttänyt kuulla siitä suuresta, rikkaasta oman kodin onnesta, jonka Kyllikki täällä oli löytänyt.
Mutta nyt, mistä Kyllikki nyt puhuikaan? Eikö juuri siitä samasta, jota hän itse vastikään oli ajatellut, — tuosta omituisesta vastakkaisuudesta ja kaksinaiselämästä, jota ei voinut ymmärtää eikä itselleen selvittää, mutta joka oli olemassa ja jolla varmaan oli sekä juurensa että selityksensä. — Hän, Kyllikki, oli päivin innostunut opettajatar, jolla oli valoisat ajatukset ja rohkeat tulevaisuuden tuumat. Mutta illoin muuttui mieli. Hän tunsi olevansa yksinjäänyt orpo, joka, vaikka olikin saanut päivänpaistetta osakseen, tunsi olevansa sidottu synkkään, käsittämättömään kohtaloon.
Erkin mieltä karmaisi. — Kukapa ei olisi kokenut tuollaista, hän sanoi miltei tylyn jyrkästi. — Se oli vain illan pimeydestä johtuvaa herkkämielisyyttä.
Mutta Kyllikki intti vastaan. Hän siirsihe pois sohvan nurkasta, astui lattiata yhä mittailevan Erkin ohi ja asettui ikkunaan. — Ennen oli mielestäni kaikki yksinkertaista, selvää ja mutkatonta. Kun olin surullinen, tiesin että sitä olin ja miksi. Samoin iloisena ollessani. Ja iloinen olinkin enimmäkseen. Sen sinä tiedät. Suru ei oikeastaan pystynyt minuun senjälkeen kun —
Hän ei tiennyt mitenkä jatkaa. Hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi, että Erkki kai ei tietänytkään mitään hänen elämänsä pimeästä alkuperästä. Hän oli syntynyt toisessa pitäjässä ja oli jo iso tyttö, kun hän rovasti Askin kasvattina muutti Erkin syntymäpitäjään.
— Senjälkeen kun elämä oikein alkoi, hän viimein hiljaa lisäsi.
— Oikeastaan olen täällä onnellisempi kuin koskaan ennen, jatkoi hän hetken kuluttua. — Minulla on kerrankin oma koti ja oma tyydyttävä työala. Ja sittenkin olen hetkittäin surullinen. Usein juuri silloin, kun tunnen miten rakastan tätä kotia ja että tahtoisin jäädä tänne, on kuin ääni sisimmässäni huutaisi: pakene, pakene.
Silloin ei Erkki enään voinut hillitä itseään. — Kyllikki, Kyllikki, tietäisit miten iloiseksi sinä teet minut!
— Silläkö että tahdon paeta?
— Niin juuri. Silloin ei sinulla ole liian hyvä täällä. Silloin voit lähteä täältä, kun opettaja sinussa on saanut tyydytyksensä ja kun tahdot kuulla sitä ääntä, joka kuiskaa: ajattele omaa onneasi ja pakene. — Kyllikki, rakas, reipas leikkitoverini, tahdotko silloin lähteä siihen kotiin, jonka minä sinulle rakennan?