Sydän sykki sydäntä vastaan ja huulet painuivat toisiinsa.
Mutta yhtäkkiä riuhtaisi Kyllikki itsensä Erkin syleilystä. Se mustan musta ja raskas, josta hän ei päässyt eroon, joka oli hänen katkera synnyinlahjansa, astui heidän välilleen. Se oli sanottava, vaikka se oli sydänhaavan uudelleen auki repimistä. Se oli armotonta itsensä alasti riisumista. Se oli selän kääntämistä kirkkaalle, kimmeltävälle onnelle. Mutta se oli sanottava. Erkin täytyi tietää kenen hän otti.
Ja Kyllikki — sanoi sen, — väräjävin huulin mutta selvään ja suorasti. Hän oli avioton lapsi. Torpan tyttö oli hänen äitinsä, isäänsä hän ei tuntenut.
— Ja tästäkö minun rakkauteni muuttuisi? — Kyllikki, minä tiesin sen. Kun koulussa annoin Ahosen Matille selkään, tein sen siksi, että hän viskasi sinulle sen nimen, joka niin kauheasti leimaa kantajansa. Kyllikki, sinä olet oma, rakas Kyllikkini! Etkö tunne sitä?
Kyllikki tunsi itsensä uudelleen Erkin käsivarsien ympäröimänä ja rakkauden sepittämät sanat painuivat parantavana lääkkeenä hänen sydämensä kipeimpään haavaan.
— — Vasta kun lamppu oli sytytetty ja iloinen tuli räiskyi takassa, malttoivat he vakavasti ruveta keskustelemaan. Keskustelu koski kihlauksen julkaisua. Erkki olisi suonut sen heti tapahtuvaksi, mutta Kyllikki ei tahtonut sitä. Opettajatar hänessä pani vastaan. Hän ei oppilaitten eikä yleisön silmissä tahtonut joutua opettajaksi, joka kulki sulhanen mielessään, ja jolle työ oli tilapäinen sivuasia. Hän tahtoi ehjästi ja kokonaan antautua opettajatoimelleen niin kauan kuin se hänellä oli. Hän tahtoi saada lapset tuntemaan että hän ajatteli heitä, rakasti heitä ja tahtoi heidän parastaan. Nyt kun hänellä oli Erkin rakkaus, tunsi hän itsensä kykenevämmäksi siihen kuin koskaan ennen. Onni antoi voimia. Onni teki rikkaaksi myöskin antamisessa.
Odottaminen oli parasta heille itselleenkin. He olivat kumpikin nuoria. Toisen velvollisuus oli ajatella lukujaan, toisen opettajatyötään.
Erkki sulki Kyllikin suun suutelolla. Hän ei olisi uskonut että tuollaiseen pikku päähän mahtui niin paljon elämän viisautta.
He olivat vielä pohtimassa julkaisukysymystä, kun ulkoa kuuluva kopina keskeytti heidät. Kyllikki muisti verhottomia ikkunoitaan ja kavahti säikähtyneenä pystyyn.
— Tule tänne toiseen huoneeseen, missä ei lamppu pala. Hilma Heponen on varmaan tullut kotiin.