— Rouva Holppa, te teitte kerrassaan pahasti tänään! Te lavertelitte minun aikeistani, mutta omat asiat ja aikeet teillä oli mielessä. Minut työnsitte vain edellänne jonkunmoisena uranaukaisijana.
Rouva Holppa hätääntyi. Hän ei ollut aikonut kerrassa mitään pahaa, ei kerrassaan mitään. Hän oli vain niin innostuksissaan häistä ja teki mieli saada asiat paraimmalle tolalle, sentähden hän oli tullut keikauttaneeksi sanansa siihen suuntaan minne ajatuksetkin menivät.
Kyllikki katsoi hetken tiukasti häneen.
— Rehellisesti sanoen: minä suutuin.
— Unohdetaan, unohdetaan, hätäili Sandra. — Antaahan tuollainen nuori, ystävällinen opettaja anteeksi. Eikä sitten puhuta koko asiasta tään enempää.
Kyllikki arveli hetken. Hänen suuttumuksensa tuntui hänestä siksi oikeutetulta, ettei vielä tehnyt mieli antaa anteeksi. Mutta kuinka voisi hän panna vastaankaan? Suuri onni oli suuri sovittaja. Onnellisen oli mahdoton kantaa kaunaa ja katkeraa mieltä. Hän tunsi sen.
Hän naurahti. — Täytyy kai minun antaa anteeksi, — siitä yksinkertaisesta syystä, etten voi olla suuttunut.
Hilma Heponen huomasi onnen säteilyn Kyllikin olemuksessa. Hän teki johtopäätöksiä. Sekä vanhat että verekset asiat johtuivat hänen mieleensä. Korkela seminaarissa, — Eemeli Seppälä aluksi täällä, — nyt kolmas, muutamien viikkojen kuluttua neljäs — sellainen oli Kyllikki.
Mustasukkaisuus, kateus ja viha nousivat hänen sisimmässään kuin pedot saaliinajoon.
Hilma oikaisihe ja antoi merkin Sandralle. Heidän oli jo aika lähteä.