Samassa kun ovi heidän jälkeensä painui kiinni, kaikui hilpeä, hillitty "hurraa" koulusalin ovella. Pimeään tulvehti äkkiä kirkasta valoa ja kädet ojennettuina Erkkiä kohden julisti Kyllikki arestin päättyneeksi.
Haavoja.
Martta Siivonen istui välikamarissa kangaspuitten ääressä. Ikkunalaudalla heloitti vielä syksymyöhällä kukkiva iloisenvärinen pelargoonia ja Matti-kissa kehräsi tyytyväisenä auringonpaisteessa. Mutta Martan otsa oli rypyssä. Hänen kasvoillaan oli paljon valvoneen raukeutta, ja silmien ilme oli kärsivä.
Ompeluseurasta asti hän oli kulkenut kuin haava rinnassaan. Joka valkenevana aamuna hän päätti mielessään: tänään minä valmistan Eemeliä siihen mikä on tulossa, joka ilta vakuutti hän itselleen, että se juuri tänään oli ollut mahdotonta.
Eemeli oli näihin aikoihin ollut erittäin hyvällä tuulella. Hän laski usein leikkiä ja sanoa vihjaisi silloin tällöin jotain neiti Vaarantauksesta, jonka hyvä ääni totisesti oli toivottu lisä paikkakunnan kuoroon.
— Hän on ihastunut, poika poloinen, ihastunut siihen kelvottomaan ja kiemailevaan, vaikeroi Martta sisimmässään. Mutta kun hän yritti sanoa jotain, kuoli sana jo ennen syntymistään. Oli kuin häntä olisi vaadittu pistämään puukko oman poikansa poveen. Eikä hän voinut.
Jota useammin Martta käänteli ja katseli asiaa eri puolilta, sen katkerammaksi kävi se hänelle. Hän syytti itseään, Jumalaa ja joka ihmistä. Oli kuin kaikki olisivat liittoutuneet hänen Eemeliään vastaan. Jos Eemeli jotain yritti, aina asia jollain tavoin ajautui karille. Pikku poikana ei hän onnistunut lukualalla. Vanhempana, kun hän yritti maanviljelyskoulussa, nousi tie sielläkin pystyyn. Käytännölliset työt luistivat hyvin, mutta luvut tekivät kiusaa. Eemelillä oli huono muisti. Hän muisti vain sen, mitä hän itse käytännössä oli oppinut. Mutta hänellä oli sitä mistä elämässä oli kaikkein suurin puute: hyvyyttä. Miksi ei tälle annettu arvoa? Miksi nuoret häijysti nauroivat hänelle? Ja miksi ihmiset pilanteollaan lisäsivät hänen kömpelöä arkuuttaan?
Martta joutui aivan raivoon ajatellessaan Eemeliään. Eemeli oli hänen elämänsä arka kohta. Ja siihen kohtaan oli nyt isketty kovin, armottomin käsin. Siinä asiassa missä Eemeli oli oppinut olemaan etumaisena, missä hän tähän asti oli saanut rohkaisua ja tunnustusta osakseen, juuri siinä oli hänet nyt sysätty syrjään. Hän, paikkakunnan tunnetusti paras laulaja, ei muka enään kelvannut laulua johtamaan.
Martta painoi polkusimia niin, että kangaspuut liitteissään rusahtivat, ja viskasi sitten sukkulan voimalla kankaan läpi. Tänä iltana ainakin täytyi hänen puhua asiasta Eemelille. Laulajat olivat päättäneet kokoontua kirkonkylän kansakoululle, ja ensimmäinen harjoitus oli määrätty huomispäiväksi, jolloin kouluilla oli lupa. Eemeli oli sitä ennen saatava sellaiseen päätökseen, että hän itse kunniakkaasti vetäytyisi syrjään. Kyllikki ei ainakaan saisi sitä voittoa, että hän rohkeasti pääsisi tuuppautumaan toisen tielle.
Taas riipaisi Martan sisintä kipeästi.