Kun sen iskun piti tulla juuri siltä kohdalta! Sehän se niin kipeästi koski. Hän ei ymmärtänyt miksi Jumalakaan sitä salli.
Hänen mieleensä johtui ilta, jolloin Kyllikki ensi kertaa oli tullut heille. Eemeli oli silloin niittämässä heinää koulun pihamaalla. Siinä oli voimakaskasvuista heinää, jota niitettiin jo toiseen kertaan. Kyllikki tuli portista. Hänellä oli kädet täynnä kukkia, joita hän oli saanut pappilasta. Suu nauroi, silmät nauroi. Hän oli sulaa kesää ja päivänpaistetta. Vasta illalla hän pääsi lähtemään Vaaramäelle. Eemeli lähti saattamaan omalla hevosellaan, ja kun rattaat pyörähtivät pihasta, hipaisi iloinen toivo ensi kertaa Martan sisintä.
Matti-kissa liikahti akkunanlaudalla ja työnsi pelargooniata. Martta nousi apuun ja tuli silloin vilkaisseeksi pihalle. Siellä näki hän Eemelin tulevan. Pojalla oli lakki toisella korvalla ja astunta oli hiukan horjahtelevaa.
Oli kuin sydän Martan rinnassa olisi lakannut lyömästä. Tällaista oli sattunut vain kahdesti ennen: niinä molempina kertoina jolloin Eemeli oli saanut rukkaset.
Eemelissä oli niin paljon hyvää, hellää ja arkisuuden yläpuolelle tavoittelevaa. Ja äiti tiesi, että kun tuota hienoa ja arkaa oli loukattu, tahtoi poika unohtaa.
Martta pyyhkäsi kangaspuilta keittiöön. Samassa Eemelikin tuli sisään, tiuskasi ovensuussa vastaan tulevalle palvelijalle ja retkahti sitten pirtin penkille istumaan.
— Tiedätkö äiti mitä kylältä kuulin? Hemmetissä kuinka ne akat soittivat suutaan! Se laulu oli niin kaunista, etten minä ikinä enää aukaise omaa suutani.
Silloin Martta ymmärsi.
— Kylän juoruakat ne sellaista lauloivat ja se sirosuinen opettajatar heidän kanssaan! Hahhah-haa!
Oli kuin verikarpalot olisivat pyrkineet tihkumaan Martan silmistä.