— Ja tiedätkös millaiset sen laulun sanat olivat? "Ei osaa mitään, ei ymmärrä mitään, äiti vain työntää eteenpäin" —
— Älä nyt, äiti pyyteli. — Lähde nukkumaan. Minä saatan.
Mutta Eemeli ei ollut halukas lähtemään. Hän ärjyi, nauroi pilkallista naurua, joka repi Martan rinnan kuin verille ja lopuksi hän rupesi itkemään. Se teki hänet voimattomaksi, ja silloin sai äiti hänet vihdoinkin makuulle.
Itse ei Martta sinä yönä ummistanut silmäänsä. Hän kertasi koko kuluneen elämänsä.
Kuudentoista vanha hän oli, kun ensi kertaa meni naimisiin. Morsiushuntu runollisuudellaan viehätti häntä siihen. Sulhanen oli sitäpaitsi kaunis. Että hän oli maailmanrantoja kiertänyt ja harvinaisen vähälahjainen, ei johtunut kuustoistavuotiaan mieleen.
Kun Eemeli syntyi, oli Martta ainoastaan seitsemäntoista vanha.
Vuoden kuluttua hän jo oli leski.
Martta pyyhkäisi hikisenkylmällä kädellä otsaansa.
Kuinka sitä noin saattoikaan joutua keskelle elämän pyörteitä, ennenkuin itse vielä oli ihmiseksi kypsynyt!
Mutta siinäpähän sitä kypsyi. Leskeksi joutumisestaan hän oikeastaan laski elämänsä alun. Silloin hän rupesi ajattelemaan. Ja ajatellun perustuksella hän alkoi toimia. Vanhemmat ottivat Eemelin luokseen, hän itse haki oppilaaksi seminaariin.
Saatuaan oman kodin ja oman koulun otti hän pojan luokseen. Siihen aikaan hän alkoi huomata, että lapsi kehittyi hitaasti. Pitkäaikainen ero oli teroittanut hänen huomiokykyään, ja ne tiedot, joita hän oli koonnut itselleen, olivat syventäneet hänen käsitystään.