Kerran hän uskoi huolensa eräälle hyvälle ystävälle. Tämä viittasi isän vähälahjaisuuteen ja hänen epäsäännölliseen elämäänsä. Sen jälkeen Martasta tuntui siltä kuin hän itse olisi ollut syypää joka kolaukseen, joka sattui Eemeliin.
Pojan osa oli todella liian kova. Hänellä ei ollut isän kauneutta eikä äidin ajatuksen terävyyttä. Hänellä oli vain sitä, jolle ei kukaan antanut mitään arvoa: sydämen hyvyyttä. Martta viskelihe edestakaisin vuoteella. Ei hän toden totta olisi halunnut uusiin naimisiin, ellei hän olisi tutustunut Juho Siivoseen. Mutta Juho voitti hänet juuri siltä kohdalta, joka hänellä oli sekä kipein että tärkein. Martta tiesi Juhossa saavansa hyvän isän Eemelille.
Ja hyvä hän oli ollutkin. Ensin hän pani pojan lyseoon, sitten seminaariin. Mutta kun ei lukualalla onnistunut, yritettiin käytännöllisellä. Ja kun Martta sai pienen perinnön, ostettiin sillä Eemelille oma paikka koulun läheisyydessä. Pienihän se oli, mutta olipahan kuitenkin oma pirtti omalla pohjalla. Ja se olikin alunpitäen huomattavasti lisännyt Eemelille ihmisten arvonantoa.
Mutta nyt Martta suri sen paikan pienuutta. Jos edes olisi ollut maata enemmän, olisi Eemeli käynyt tilallisesta ja silloin ei häntä niinkään vain olisi syrjään työnnetty. Se, joka taisi helisyttää rahoja taskussaan ja osasi käyttää suuria sanoja, sehän se elämässä eteenpäin pääsi.
Mutta Eemeli ei osannut toista eikä toista. Ja sentähden ihmiset häntä potkivat, polkivat ja syrjäyttivät.
Hermostuneena ja kalpeana Martta nousi vuoteeltaan. Lauluharjoituksen peljätty päivä oli vaiennut eikä hän vielä tietänyt mitä Eemeli aikoi. Hän ei edes tietänyt miten päästä selville siitä. Poika oli aina ollut umpimielinen ja luo-laskematon, kun hänelle surua sattui.
Martta kiinnitti toivonsa aamiaisaikaan. Pöydässä voisi ehkä puhua asiasta aivan ylimalkaisesti ja ohimennen.
Mutta Eemeli ei tullutkaan aamiaispöytään. Syötyään Martta lähti Omalle pirtille, mutta ovet olivat lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.
Raskain mielin Martta rupesi huoneita siivoomaan. Saatuaan muun kuntoon hän yksitellen nosti kukat vierashuoneesta keittiöön ja pyyhki pölyt niistä. Hän oli paraillaan ruiskuttamassa vettä kukille, kun kuuli Eemelin äänen pihalta. Häneltä pääsi helpoituksen huokaus, mutta kohta senjälkeen sydän hätäisesti rupesi läpättämään. Miten, miten se oli sanottava? Eemeli aukaisi samassa oven. Kynnykseltä loi hän pikaisen katseen ympärilleen, kukkiin, äitiin ja vierashuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Sitten hän rähähti nauramaan.
— Hah-hah-haa! Täällä järjestellään kuin juhlaa varten.