— Ei tarvita. — Me olemme vanhoja tuttuja.
Eemeli katsoi kysyvästi Korkelaan, jonka äänensävy ei tuntunut aivan luontevalta, ja jonka kasvojen ilme näytti omituisen ylenkatseelliselta. Neiti Vaarantaus oli ilmeisesti hämillään.
— Minä en voinut aavistaa — — Kyllikki alkoi ensimmäisenä puhua.
— Että tapaisitte minut täällä, Korkela täydensi. — Yhtä vähän minä sitä, että te olitte tulossa tänne.
— Neiti Vaarantaus on opettajana Vaaramäen kansakoululla, — Eemeli selitti. Sitten hän nousi ja meni keittiöön tapaamaan äitiään.
Kahden, kahden näin yhtäkkiä ja juuri nyt jolloin Kyllikki muutenkin erityisesti oli muistanut tätä asiaa!
Kyllikin korvissa kohisi kovat kosket ja sydän löi läpättämällä. Yhden ainoan asian hän olisi tahtonut saada sanotuksi tälle miehelle, mutta voisiko hän — —?
— Teillä on oma paikka täällä. Saan onnitella. — Korkela kumarsi hieman päätään. — Paikka kuuluu olevan kaunis.
— Kaunis on, Kyllikki toisti konemaisesti.
— Paikkakuntalaisia pitäisi ehkä myöskin onnitella. Lapset mahtavat oppia paljon teiltä.