Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi sen. Hän nousi kiivaasti.
— Herra Korkela, te olette katkera minulle ja syyllä. Minä tein väärin, minä leikittelin, en tarkoittanut pahaa, mutta olin ajattelematon. Minusta oli hauska olla ihailtuna, enkä ajatellut muuta. — Antakaa se minulle anteeksi. — Juuri viime aikoina olen entistä enemmän muistanut teitä, — tarkoitan entisyyttä. Ja nyt kun sain tilaisuutta täytyi pyytää anteeksi.
Korkela kohautti olkapäitään. Hän katsoi itsepintaisesti Kyllikin ohi pieneen seinällä riippuvaan tauluun.
— Katsokaa, sittenkun sitä ymmärtää, — Kyllikki puhui hiljaa ja hartaudella, — kun soisi että kaikki olisi kaunista ja puhdasta, tahraa ei missään, — kun tietää mitä rakkaus —
Korkela kääntyi äkkiä Kyllikkiin päin. Hän ei voinut nähdä Kyllikin silmiä. Katse oli luotu alaspäin, mutta poskilla paloi omituinen puna ja suun ympärillä väreili voimakas, hillitty liikutus.
Mitä tämä merkitsi? Oliko mahdollista että —?
— Neiti Vaaarantaus, tahdotteko sanoa, että erehdyitte?
Kyllikki hätääntyi. — Ei, ei älkää käsittäkö minua väärin! Tein ehkä taaskin tyhmästi, mutta kun — Minä tarkoitan — —
— Ahaa, minä ymmärrän! Tahdotte sanoa, että kun itse kokemuksesta tiedätte mitä rakkaus on, on teille valjennut miten veristä vääryyttä se harjoittaa, joka leikittelee toisen tunteilla, lopulta viskatakseen hänelle rukkaset vasten silmiä.
— Minä tahdoin sanoa että ajatteleva, kunnon tyttö ei tee niin. Minä en ollut ajatteleva silloin.