— Ettekä kunnon myöskään. Eikö teillä ole rohkeutta myöntää sitä?
— Ei, sillä se ei ole totta. — Suuttumuksen puna nousi Kyllikin poskille. Hän oli tunnustanut sen minkä tiesi pahaksi. Kenenkään ei tarvinnut ottaa olematonta syytä niskoilleen. — Tahtoisin tietää käytättekö samanlaista mittapuuta arvostellessanne miehiä ja heidän tekojaan?
— Olettepa te nöyrä parannuksen tekijä! — Korkelakin kiivastui. — Minulla ei sitäpaitsi ole aikaa tällaiseen. Meillä on tärkeitä asioita herra Seppälän kanssa.
Hän nousi, kumarsi ja kiiruhti pihalle, jossa yhtyi Eemeliin. He läksivät yhdessä tarkastamaan kansakoulun navettaa, jonne Oman pirtinkin kaksi lehmää oli sijoitettu. Navetasta käännyttiin katsomaan muita kansakoululla näytettäviä paikkoja ja sitten lähdettiin Omaan pirttiin.
Tiellä sinne Eemeli kuin ohimennen huomautti: — Taidatte olla hyvinkin vanhoja tuttuja neiti Vaarantauksen kanssa?
Korkela nyökkäsi. — Tutustuuhan sitä, kun pikkukaupungissa asuu kokonaisen vuoden saman kadun varrella ja kun tyttö lisäksi on ahne miesseuralle.
— Vai on, vai sentapainen!
— Tietysti, tietysti, niinhän ne naiset enimmäkseen! — Sitten Korkela käänsi leikiksi. Häntä rupesi huolettamaan, että tuo kaunis naikkonen jo oli ennättänyt viritellä ansojaan Oman pirtinkin kynnykselle.
— Että minäkö? Ja tuollaiseen! — No kaikkea? Puhe kääntyi toisaalle ja kukin teki johtopäätöksiään.
* * * * *