Outo tunne vavahutti silloin tällöin hänen sydänpohjaansa. Oli kuin sieltä syvältä olisi tahtonut nousta jotain, joka tahtoi pysäyttää hänet ja saada hänet heittämään aijetta kesken. Mutta Sandra ei tahtonut heittää kesken. Se "sirosilmäinen päänkeikuttaja" ansaitsi todella aika läksytykset. Ja vaikka Sandran kaikki syytökset eivät olleetkaan aivan pätevästi perusteltuja, oli joukossa raskauttaviakin asianhaaroja.
Totta oli tietysti kaikki sekin, mitä Hilma oli seminaarin ajoilta kertonut. Mutta siitä ei tässä tilaisuudessa sopinut puhua. Sitä vastoin kannatti muistaa opettajan liian tiheitä kyläilyjä Suvisuojassa ja pappilassa. Ilkeätä oli että nuo paikat sattuivat olemaan pitäjän enimmin arvossa pidettyjä. Ei sopinut oikein nimeltä mainita. Mutta jos sanoi "eräissä paikoissa", tuli pahennus vältetyksi ja pastorskan kautta kiertäisi asia pastorille sellaisena kuin se oli. Pastori, ankarana tunnon ja järjestyksen miehenä, osaisi sitä kyllä oikein arvostella. Hän oli muutenkin sitä mieltä, että rovasti edusti aivan liian leväperäistä kantaa sekä koulu- että muissa asioissa.
Taas täräytti tuntoa niin kummasti. Tuli mieleen, että eihän se omakaan nuoruus ollut niin aivan nuhteetonta. Hulluttelu-ikänsä oli hänelläkin ollut. Mutta kunnialliseen avioliittoon päättyi. Ja nyt se kaikki oli mennyttä kuin virran vesi. Jälellä oli vain muisto, jonka avulla tunsi toisten vikuroimiset.
Iloisen kulkusen ääni kilahti samassa Sandra rouvan korvaan. Hän käännähti ja arveli hetken, sitten hän rupesi rivakasti astumaan eteenpäin, jott'ei vain näyttäisi siltä kuin hän olisi odottanut.
— No, eikös rekeen — Lahtelan isäntä pysäytti hevosensa samassa kun kohdalle pääsi. — Meillä kai on sama matkan määrä?
— Sama, sama, Sandra rouva vahvisteli. — Mutta pianhan minä tästä jalkaisinkin — —
Isäntä tahtoi kuitenkin rekeen ja Sandra suostui. Olihan hänen, ensikertalaisen, hyvä saada matkan varrella vähän neuvotella puheeksi tulevista asioista.
Juuri kun Lahtelan isännän reki pyörähti pappilan portista sisälle, huomasi Sandra toisenkin kokoukseen tulijan. Se oli Ylikylän Riikka, joka paraikaa vastatuulessa ponnisteli eteenpäin aukean pellon poikki. Sandra ei kuitenkaan jäänyt häntä odottamaan. Riikka oli hiljainen ja vaatimaton ihminen, joka harvoin tahtoi saada omaa ääntään kuuluviin. Hän oli nöyräluontoinen ja jumalisena ihmisenä harrasti hän oman tahtonsa kuolettamista. Yhteistyöstä Riikan kanssa Sandralla ei vielä ollut kokemusta, mutta muista asioista hän oli havainnut, että missä kysyttiin puolensa pitämistä tai toisten tahtoon suostumista, kuului Riikka suostuvien joukkoon. Sandra pyörähti siitä syystä Riikasta välittämättä pastorskan puheille.
Riikka Yli-kylä oli ijältään johtokunnan vanhin jäsen. Rovastin kehoituksesta oli hänet valittu johtokuntaan. Hän itse ei voinut ymmärtää, mikä oli pannut rovastin pään niin pyörälle, että rupesi tahtomaan häntä, yksinkertaista ja oppimatonta ihmistä sellaiseen paikkaan, missä tähdellisiä töitä ja tärkeitä päätöksiä oli tehtävänä. Lie rovasti ajatellut sitä, että Riikalla itsellään siihen aikaan oli lapsia koulussa. Ja totta olikin, että hänestä oli hauskaa ja hyödyllistä olla mukana siinä missä päätettiin hänen ja toistenkin lapsia läheisesti koskevista asioista. Mutta kun Mari, nuorin Yli-kylän lapsista, oli lopettanut kansakoulunsa, pyrki Riikka eroon johtokunnasta. — Jäähän nyt kuitenkin valvomaan toisten lasten parasta, oli rovasti silloin leikillä sanonut. Ja Riikka jäi. Mutta ett'ei siitä toisten lapsille ollut koitunut mitään hyötyä, siitä hän oli varma. Hän tunsi aina taakaksi asti oman huonoutensa. Ja joka johtokunnan kokoukseen hän läksi hartaasti rukoillen, että Jumala varjelisi häntä tekemästä haittaa asian oikealle ja onnelliselle ratkaisulle.
Nytkin hän taivalteli tuiskun umpeen nietostamaa tietä rukoillen itselleen ylhäältä ymmärrystä ja viisautta.