Mutta muori ei hellittänyt. — Ainahan puhuminen vähän helpottaa, — selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin. Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle kulkijalle.
— Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.
— Mutta lapsenkin tähden, — pitkitti muori itsepintaisesti.
— Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä riittävästi. — Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat hakemaan. Rahaakin — —
Lause katkesi valitukseen.
Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.
Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua. Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain huokasi omituisen pitkään — osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti samalla — haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään — ei ketään koko maailmassa —.
Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.
Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin!
Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt — —
Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. Toisia oli ilkeämielisesti petetty. Hän oli saanut osakseen rakkautta, jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle kirkastanut elämän sisällön ja arvon. Toiset olivat joutuneet tunnottomien ihmisten leluiksi. Häntä kannatti tuo suuri, kaikkensa antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se oli häntä vastakin kannattava — läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.