Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.
Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.
Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni vuodetta.
— Jo taitaa tosi tulla? — Muori korjasi lattialle valumassa olevaa peitteenriekaletta.
Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään. Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän, mitä nyt tehdä.
— Anteeksi, kun näin valittelen, — kuului viimein arasti vuoteesta.
— Eipähän siinä mikä auta. — Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän: aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.
Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta — Kyllä minä tähän kuolen, sanoi hän hiljaa.
— Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä lapselle, — ei — —
— Älkää puhuko, älkää puhuko! — Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet ojentuivat torjuvasti muoria kohti.