Eihän Anna-Stiina koskaan erityisesti itselleen tätä selvitellyt. Tämä kaikki oli kuin liian läheistä katseltavaksi. Sen tunsi vain, että niin se on ja että tämä on osa omaa elämää ja tässä on oltava niin kauan kuin elämää jatkuu.
Hän katseli hetken ympärilleen, ja tuntui siltä kuin hän nyt olisi viskannut viimeisen lapiollisen multaa siihen hautaan, jota hän oli luomassa umpeen.
Rakkaus oli ehkä jotakin sellaista, josta harva ihminen kokonaan säästyi. Anna-Stiinankin täytyi saada siitä osansa. Mutta kun se oli ohi, oli se ohi. Eikä silloin enää ollut vaaraa.
Hän puolestaan tiesi ainakin, että nyt oli hänen kohdaltaan valmista.
Nyt on jäljellä vain työ ja velvollisuuksien täyttäminen.
Mutta työ, joka aina oli ollut hänen ilonsa, tuntui tällä hetkellä oudon raskaalta siksi, ettei enää ollut häntä, jonka suuriin surumielisiin silmiin sisältyi kaikki, mikä oli ollut Anna-Stiinan elämän runona ja kauneutena.
Nyt täytyi vain huolehtia sisaresta ja niistä velvollisuuksista, joita elämä eteen toi.
I
TAIPALEELLE-LÄHTIJÄT
Sydäntalvi oli ollut kovaa. Pyryt ja pakkaset vuorottelivat. Kun lunta oli tulla ryöppyyttänyt aikansa, kitisti pakkanen kinokset kokoon, ja uusi lumentulo, uudet tuiskut alkoivat. Metsän puut seisoivat kuin taakkansa alle painuneet kulkijamet ja missä vain seinänvierusta tai aita oli yrittänyt estettä lumelle, sinne tuisku vasta olikin kasannut korkeimmat kinoksensa.
Männikön Liisan mökki oli kuin lumeen haudattu. Ainoastaan matala ovi ja vieläkin matalampien, moniruutuisten ikkunoiden ylimmät ruudut olivat lumesta vapaina. Ikkunoita varjostavan lumen takia oli tuvassa keskipäivälläkin puolihämärä. Tänään oli lisäksi taivas pilvessä ja lyhyt helmikuunpäivä päättymäisillään.