Anna-Stiina sävähti punaiseksi. Katse tummistui ja tuimeni. — Luuleeko rovasti, että Jumala niinkuin minun tähteni … että se raukka, joka muutenkin oli saanut kärsiä niin paljon…
— En, en minä, — kiiruhtaa rovasti selittämään. — Eihän kukaan meistä vielä tiedäkään, minkälainen hänen elämänsä loppu oli. Minä vain tarkoitin, että juuri kun on toisen onni tai onnettomuus, toisen sielu ja elämä kysymyksessä, saamme oikein tuntea, kuinka voimattomia me olemme, ja että se on terveellistä opittavaa, vaikka onkin raskasta.
Anna-Stiina ei siihen vastannut mitään. Hän vain nousi, katsoi hetken pitkään ja tutkivasti rovastiin, ojensi sitten kättä, kiitti kirjeistä ja kaikesta avusta, kääntyi äkkiä poispäin ja meni.
Oli lämmin keskikesän ilta. Taivaalle kasaantuneet ukkospilvet olivat hajaantuneet, ja aurinko paistoi uudelleen, ei kuitenkaan pistävän polttavana kuten aikaisemmin, vaan painuvan päivän lauhuudella. Helteen väsyttämä hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen tietä pitkin, ja Anna-Stiina antoi sen juosta niinkuin se itse tahtoi. Hänen ajatuksensa kiertelivät kaukana. Ne kertasivat hänen raskaassa työssä vietetyn nuoruutensa ja ne yksinäiset, kovat vaellusvuodet, joita Ville oli viettänyt kotipuolesta lähdettyään.
Olisikohan ollut parempi, jos hän ei olisi lähtenyt? Hyvää Anna-Stiina kuitenkin tarkoitti kun tahtoi lähtemään. Pahasta seurasta hän tahtoi toimittaa sellaiseen, josta olisi apua. Kotipuolessa ei silloin ollut mahdollisuuksia. Itse hän silloin oli köyhän pienen talon tytär. Ei ollut hänellä tällaista riippumatonta asemaa kuin nyt. Ja vaikka olisi ollutkin, olisikohan hän tahtonut, että Ville olisi jäänyt ja päässyt isännäksi? Ja tokkohan Ville itse koskaan olisi siihen taipunut. Eiköhän hän olisi tahtonut ensin itse tulla siihen uskoon, että. hänestä vielä voi tulla ihminen. Sitten vasta se apu ulkoapäin olisi ollut iloksi.
Ja olikohan se ylpeyttä tai muuta sellaista, että hän omastakin puolestaan olisi toivonut, että se, jonka hän isännäksi olisi ottanut, muidenkin silmissä olisi ollut sellainen, josta olisi ollut tunnustaminen, että hän on sen arvoinen, hän on sielultaan kauniimpi ja parempi muita, ja se sielun kauneus se on hänessä voittanut senkin, mikä oli heikkoa.
Anna-Stiina pysäytti hevosen liiterin eteen, riisui siinä ja vei rantaan, jossa hän sen juotti ja uitti. Kun hevonen viimein tyytyväisenä rupesi nyhtämään heinää rantapenkereestä, painui Anna-Stiina läheiselle mättäälle ja jäi siihen kädet helmaan vaipuneina tuijottamaan eteensä. Hän oli vieläkin hautaamassa nuoruuttaan. Ja hän kertasi eletyn elämänsä niinkuin ihminen sen kertaa taipaleen taittuessa tai suurina tilintekohetkinä.
Tämä kotoinen mäenrinne, jolle nyt illan aurinko lauhasti paistoi, se se vasta oli ollut hänelle sekä kasvattajana että kumppanina. Täällä hän vallattomana vekarana oli laskenut lapsuutensa iloisimmat mäet. Tässä hän oli oppinut työntekoonkin sekä vetäessään vesikelkkaa mäkeä ylös että kesällä raahatessaan raskasta vesiämpäriä rannalla olevasta lähteestä tupaan. Tällä rantapenkereellä oli Villekin muutaman kerran viuluaan soitellut, vaikka muuten ujoutensa ja toisten ihmistenkin tähden harvoin oli tullut käymään. Ja tähän pieneen, tyyneen poukamaan hän oli laskenut veneensä sinä valkeana toukokuun iltana, jolloin oli tullut hyvästille.
Jos ei tätä mäkeä olisi ollut, olisikohan kotitalokaan nyt hyväkuntoisena hänen hallittavanaan? Tämä mäki, sehän häntä pidättämällä oli pidättänyt. Se oli pakottanut tuntemaan, että tänne on jäätävä, täällä ovat hänen elämänsä juuret. Ja siihen oli järkikin sitten antanut vahvistuksensa että niin tässä on tehtävä.
Anna-Stiinan täytyi yht'äkkiä ajatella sisartaan. Kuinka toisin tämä oli tuntenut. Hän ikävöi aina vain kaunista. Ei sanonut löytävänsä sitä täältä mistään. Ja olivathan huoneet matalat, eikä niissä ollut minkäänlaisia erinomaisia koristuksia, mutta juuri tämä mäki se oli kuitenkin sekä kesät että talvet sellainen, että tokkopa itse Helsingissäkään oli sen kauniimpaa.