Sisar ja Ville ne olivat Anna-Stiinan sisimmässä kahtena aristavana kohtana ja sen aremmiksi ne kävivät, jota enemmän tietojen saanti rupesi harvenemaan. Villeltä olikin harvoin tullut tietoja, vielä harvemmin hyviä. Maailmalla oli heikolla monta langettajaa, nostajia harvassa. Ja kun hän joskus pääsi kuin uudelle lupaavalle polulle, aina jokin onnettomuus — jollei muu niin tauti — katkaisi toiveet.
Kerran tuli sitten rovastilta sana, joka kutsui Anna-Stiinaa pappilaan. Anna-Stiina pukeutui heti kirkkovaatteisiinsa ja läksi. Hän meni kuin hautajaisiin. Hän tunsi sen. Ja niin se sitten olikin. Ville oli kuollut. Siitä oli tullut tieto kansliaan. Keuhkokuumeeseen, sanottiin ilmoituksessa. Mutta ei mainittu, olikohan raukka taas juopotellut ja niillä retkillään ehkä vilustunut vai oliko kenties pysynyt raittiina ja ollut pääsemässä paremman elämän alkuun, kun sortui perittyyn rintatautiinsa.
— Ei rovasti tiedä mitään näistä hänen viime ajoistaan? — kysäisi viimein Anna-Stiina matalalla äänellä.
— En mitään muuta kuin mitä tässä paperissa sanotaan. Te näitte itse. Mutta kyllä minä koetan tiedustella ja voin ehkä toiste antaa lähempiä tietoja. Te olette aina ollut niin hyvä hänelle.
— Hän oli itse hyvä. Hän eli sielussaan niin kaunista elämää, vaikka hän ulkonaisesti olikin raukka. Eikö rovasti luule Jumalan ymmärtävän sellaisenkin elämää?
— Jumala katsoo sydämeen.
— Ja hän suri aina kovin sitä omaa huonouttaan eikä jaksanut uskoa itsestään mitään hyvää.
— Nöyrille Jumala antaa armon. — Rovasti nousi ja meni ikkunan luokse. Siihen hän jäi pitkäksi aikaa. Ja hän ajatteli elämää, joka oli ihmeellistä ja yllättävää, ruman rumaa monesti, mutta toisinaan kaunistakin. Ja hän kysyi itseltään, miksi tämä jäyhäluontoinen nainen herkän-hienosti ymmärsi toisten hyleksimää raukkaa.
— Nähkääs, rovasti, — puhelee Anna-Stiina paikaltaan harvaan ja painokkaasti, — ihminen on sellainen, että hän tahtoo nähdä itsensä hyvään kykenevänä. Sellainen olen minä, sellaisia ovat muut. Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän ei koskaan puolustanut itseään, vaikka olisikin voinut tuoda monta asiaa oman heikkoutensa kaunistukseksi. Hän näki vain sen kauniin, jota hänen sielunsa rakasti ja jonka mukaan hänkin olisi tahtonut elää. Ja hän näki itsensä aina kaukana siitä. Lähtiessään täältä hän sanoi, että jos hänestä tulee mies, on se minun ansiotani. Paljoon minä olenkin pystynyt. Mutta tässä olin voimaton … vaikka olisin antanut henkeni.
— Oman voimattomuutensa tuntoon tuleminen on tarpeellinen jokaiselle.