Isäntämiehetkään eivät jääneet osattomiksi Anna-Stiinan opastuksesta, jos he vain sen tarpeessa olivat. Salokankaan rikas isäntä ei koskaan unohtanut sitä läksyä, minkä hän kerran sai, kun istui Anna-Stiinan puodintakaisessa kamarissa asioita selvittelemässä. Hän sylkeä roiskautti keinutuolistaan pitkän kaaren uunin eteen, Anna-Stiina ei ollut huomaavinaan mitään, mutta myöhemmin hän hätäisesti nousi, haki rievun, pyyhki omin käsin ja aivan isännän silmäin edessä pois syljen ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että hänen lattiallaan oli tällainen siivo. Täällä kävi kansaa niin monenlaista.
Isäntä ei sen koommin sylkenyt, ei puodissa eikä puotikamarissa — vähitellen ei muuallakaan. Hän oli saanut opetuksen, joka muistui mieleen samassa kun sylkeä tirahti kielelle.
Miehelästä ja naimisiinmenosta puhuivat ihmiset ensi aikoina monesti Anna-Stiinalle, mutta kukin sai vastauksen, joka teki ensi yrittelyn viimeiseksikin.
Muuan rikkaissa naimisissa oleva nuori isäntä, tahtoen kiusoitella vanhempaansa, joka näytti "meinailevan" Anna-Stiinaa, otti asian puheeksi molempien isäntien ollessa yht'aikaa puodissa.
— Paljon täällä yritätte ja saattekin aikaan, — yritteli isäntä lipeäkielisesti. — Mutta mitenkäs sen naimisiinmenon?
Anna-Stiina katkaisi pitkällä ja tutkivalla katseella sanan isännältä. — Yhden miehen minä olen tuntenut, — hän sanoi harvakseen ja painokkaasti, — joka ei uskonut suuria eikä liikoja itsestään. Ja sillä miehellä oli kaunis sielu. Mutta se olikin liian kaunis tähän maailmaan.
Isännästä tuntui siltä kuin jokin alasnieltävä äkkiä olisi asettunut poikkiteloin kurkunpäähän. Hän nieleksi nieleksimistään, eikä se tahtonut painua. — Yhden, yhden ainoan, joka ei uskonut liian suuria itsestään, ja jolla oli kaunis sielu.
Isäntä nieleksi sitä palaa monesti nähdessään Anna-Stiinan. Anna-Stiina oli sellainen, että kaikki mielellään olivat hänen suosiossaan. Ehkä siitäkin syystä, että se niin harvalle onnistui.
Monta Anna-Stiina sai kasvatetuksi, yhtä ei vain, — sitä nuorinta sisartaan. Eihän tyttö ollut mikään pahantapainen, mutta hän oli kaikessa toisenlainen kuin Anna-Stiina. Hän ei ottanut viihtyäkseen maalaisoloissa. Helsinkiin piti vain päästä.
Anna-Stiina koetti viihdyttää, että meno edes jäisi siksi kun sisarelle karttuisi vähän ikää. Ja pariksi vuodeksi meno lykkäytyikin. Mutta seitsemäntoista vanhana hän läksi. Silloin ei mikään enää häntä pidättänyt. Silloin hän sai toverinkin — erään naapuripitäjän tytön, jolla entuudestaan oli palveluspaikka maitomyymälässä Helsingissä. Tämä lupasi toimittaa toverilleen samanlaisen paikan. Ja hyvinhän asia tuntuikin alussa menestyvän. Maitopuodista sisar pääsi kukkakauppaan. Ja se merkitsi tietysti arvossa ylenemistä. Ainakin oli työ hienompaa laatuaan. Ja tyttö olikin ikänsä ollut kaiken nätin ja herraskaisen perään.