— Niin, sellaistakin kuin keittää kahvia! — Anna-Stiina heläytti iloisen naurun. — Tiedätkö, minä olen ajatellut, että tahtoisin ruveta sitä myymäänkin. Meidän pitäisi saada puoti tänne meidän kulmalle, niin ei tulisi miehille niin usein asiata kaupunkiin. Ja jos minä vain saan itselleni hankituksi niin paljon tietoja ja sitten apua rahakkailta, niin minä laitan kaupan ja sinä tulet sinne myymään, kunhan nyt ensin käyt maailmalla oppimassa sinäkin.
Villen selkä suoristautui äkkiä ja katse kohosi. — — Niin, jos minä vain pääsen alkamaan kuin uudestaan, niin sinua, Anna-Stiina, minä siitä kiitän.
— Älähän nyt vielä kiitä! Mennään ensin kahvia juomaan! — Anna-Stiina nauroi. Mutta hänen sisimpäänsä jäi siitä kuin suuri ilo.
Suosituskirjat taskussa läksi Ville jonkun ajan kuluttua. Ja pian läksivät Anna-Stiinan veljetkin; Amerikka vei heidät. Kuolema korjasi isän ja äidin. Keskimmäinen sisarista joutui naimisiin Etelä-Suomeen, ja siten Anna-Stiina ollessaan kolmenkymmenen maissa jäi yksin selvittämään kotitalon asioita. Hän teki silloin rohkean päätöksen: lunasti toisilta heille tulevan osan — lukuunottamatta nuorinta sisarta, joka kävi rippikoulua ja jäi Anna-Stiinan horteisiin. Saatuaan kaikki omiin käsiinsä hän möi osan ja piti vain sen verran, että naisvoimalla kykeni viljelemään pikkutilaansa, ja rupesi sitten toden teolla hankkimaan itselleen kauppaliikettä.
Naisen yritykseksi oli sellainen siihen aikaan kuulumatonta. Mutta
Anna-Stiinahan aina tekikin ennenkuulumattomia.
Miehet etenkin olivat aluksi asiata kovin vastustavalla kannalla. Ja naiset samoin. He puhuivat "mitä olivat miehiltään kotona oppineet". Mutta pitäjän kelvollisimmat isäntämiehet auttoivat Anna-Stiinaa, ja vaimot huomasivat pian, että tuosta uudesta hankkeesta koitui heille monenlaista etua. Sai kahvia, sokeria, riisiryyniä ja rusinoita ostetuksi silloinkin, kun ei ukko sattunut rahanantotuulelle, vaikka saada olisi pitänyt. Ja paras kaikista oli, että miehiltä moni kaupunginmatka jäi tuon puodin tähden tekemättä ja samalla monet ryypyt ryyppäämättä. Sillä miesväki sielläpäin ei oikeastaan ryypiskellyt muuta kuin kaupunkimatkoillaan.
Anna-Stiinan kiivaimpia vastustajia oli Hiekkarannan Heikki. Hän oli jo oman varakkaan talon isäntänä ja oli nuorena leskeksi jäätyään kosinut Anna-Stiinaa. Sentähden häntä nyt harmitti nähdessään mihin se naisihminen kykeni. Kerran siihen aikaan, kun Anna-Stiinan homma oli alussaan ja Hiekkarannan isäntä ajoi ohi, tämä rattaanpohjalta kiskaisi esille särkyneen kärryjen etusuojuksen, viskasi yli aidan Anna-Stiinalle ja huusi, että siinä oli puotiin vähän lisäromua.
Mutta toisena sunnuntaina Anna-Stiina kirkonmäellä meni isäntää kattelemaan ja kiittämään. Suojus oli nyt valkoiseksi maalattu nimikilpi, joka isokirjaimisine: "KAUPPAPUOTI" osoitti ohikulkeville, minne oli poikettava.
Anna-Stiinan kauppapuodissa huolehdittiin monesta muustakin asiasta kuin tavaran myynnistä. Paikkakunnalle oli näihin aikoihin jo perustettu kansakoulu. Ja sen tiesi joka-ikinen lapsi, ettei tarvinnut Anna-Stiinalta toivoa ei niin pienen pientäkään rusinaa tai karamellia, jos oli laiskoteltu tai muuten käyttäydytty huonosti koulussa. Narraamisella ei liioin päässyt selviytymään, sillä Anna-Stiinalla oli ihmeellinen kyky vainuta milloin joku poikkesi totuudesta. Niin harvapuheinen ja niin hidas kylässäkävijä kuin Anna-Stiina olikin, kyllä hän lasten oloista ja käytöksestä oli selvillä, sen he tiesivät.
Eikä Anna-Stiina kasvattanut ainoastaan lapsia. Hänellä oli erikoinen tapansa sanoa ajatuksensa aikuisillekin siten, että se tehosi. Kun hänen puodissaan syljeskeltiin kai kiroiltiin, tuli hän kuin ohimennen kertoneeksi muutamista naapuripitäjän miehistä, jotka vasta olivat käyneet ostoksilla. Oli pitänyt heille ihan hintaa alentaa siitä ilosta, että sai olla tekemisissä käytökseltään niin höylien miesten kanssa, jotka eivät kiroilleet eivätkä syljeksineet. Ja jos ei naapuripitäjän miehistä sattunut olemaan apua, keksi Anna-Stiina jotakin muuta.