Äkkiarvaamatta seisoi Anna-Stiina Villen edessä pyytäen Villeä tanssiin. Ympärillä syntyi naurunkikatusta, mutta Anna-Stiina ei välittänyt siitä. — Lähdetään vain! — kehoitti hän rohkaisevasti. — En minäkään tätä kehuttavasti osaa.
Ja Ville meni. Hän tanssi sen, vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran Anna-Stiinan kanssa. Hänen kumaraan painunut selkänsä ojentautui suoraksi, hänen surumielisiin silmiinsä nousi kaunis loiste ja poskilla paloi helakka puna. — Keuhkotautisen punakkuutta, — kuuli Anna-Stiina jonkun syrjästä sanovan. Ja hän tiesi, ketä sanat tarkoittivat. Mutta hän näki senkin, että Ville tänä iltana näytti tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen.
Kotona pantiin Anna-Stiina sitten tilille käytöksestään. Jos hän olisi ollut tavallinen tyttö, ei "teräväksi" mainittu, eikä niin verevän pulska kuin miksi nyt oli vääntynyt, ei hänelle hänen tekoaan olisi annettu anteeksi, siitä olivat veljet yksimieliset. Mutta kun hänen mainesanansa olivat sellaiset kuin olivat, niin hänkin sai olla "sellainen kuin oli".
Ja Anna-Stiina olikin — siitä lähtien niinkuin siihenkin asti. Työtä hän teki kuin maamies ainakin, ja lomahetkinään hän harjoitti kirjoitusta, laskentoa tai jotakin muuta. Nuorten ilopaikoissa häntä ei näkynyt, ei liioin kylänraitilla tai tuvissa, missä naiset kahvin ääressä selvittelivät omia ja naapurien asioita. Anna-Stiinalla ei ollut aikaa sellaiseen.
Mutta aina kun Anna-Stiina sattumoin tapasi Villen, oli hänellä kaikenlaista juteltavaa. Kaiken, minkä hän itse oli lukenut, hän lainasi luettavaksi Villellekin, ja jos hän sattui kuulemaan jostakin, joka oli lähtenyt maailmalle ja siellä menestynyt — paremmin kuin kotona — niin se kerrottiin erityisen tarkkaan. — Lähtisit sinäkin onneasi koettelemaan! — ehdotti Anna-Stiina kerran. — Voisit tulla vielä vaikka miksi, kun soitat niin kauniisti. Maailman näkeminen on hauskaa. Eikä työ täällä kotipuolessa sovi sinulle … soittaminen paremmin kuin ompeleminenkaan.
Ville lensi polttavan punaiseksi. Keuhkotauti ja ryyppytaito olivat hänen perintöosansa, joiden kehittymiselle hänen nykyinen ympäristönsä oli hyvinkin suotuisa.
— Minnekäpä minä! En minä muuallakaan tulisi sen paremmin toimeen.
— Rovastilla on tuttavia monessa paikassa ja eri toimissa. Jospa minä kysyisin häneltä? Hän antaa mielellään tietoja. Ja kun pääsee hyvien ihmisten joukkoon, auttavat he kyllä alkuun.
Villen katse painui ja posket olivat yhä polttavan punaiset. Anna-Stiina näki hänen sielunsa suuren alakuloisuuden. — Ville — hän sanoi, — sinä tiedät, että minä en pidä ihmisistä. Ne ovat turhanpäiväisiä ja suuria suustaan. Mutta sinä suret omaa huonouttasi, ja sellainen ihminen on hyvä. Tulehan nyt meille, — jatkoi hän naurussasuin. — Minä panin kahvin tulelle juuri ennenkuin, läksin.
— Sinä sitä osaat! — Ville hymähti, vaikkakin surunvoittoisesti.