Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa. Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin, luki läksyjään ja ajatteli tai — jos oli saanut käteensä jotakin painettua — tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua — tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä hyvänsä — luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä sanottiin.
Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.
Mielellään hän muuten tekikin työtä — varsinkin raskasta. Kun hän tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.
Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.
Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avara nurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan. Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, että hän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti että veljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus olla niin kuin muutkin.
Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän tanssikentälläkin. Paras tanssittaja poikien joukossa, Hiekkarannan Heikki, joka tunsi sekä oman arvonsa että tanssihaluisten tyttölasten ikävöivät katseet, suuntasi kuin piloillaan kulkunsa ensimmäiseksi Anna-Stiinaa kohti. Ja tämä — suu melkein halveksivassa hymyssä — selitti, että saihan tuota yrittää, veljet olivat koettaneet opettaa, mutta eipähän hän silti osannut. — Ja kun tanssi oli tanssittu, pyyhkäisi Anna-Stiina hikistä naamaansa selittäen, ettei hän ymmärtänyt minkätähden tänne piti tulla hyppimään kuin vasikat laitumella.
Hiekkarannan Heikki, joka oli tottunut kiitollisempaan mielialaan, vetäytyi harmistuneena syrjään. Mutta tanssittajia ei Anna-Stiinalta koko iltana puuttunut.
Tekipä hän kuitenkin sinäkin iltana tekosen, jota unohdettiin yhtä vähän kuin hänen kinkerillälukuaan.
Poikien joukossa oli muuan hintelä, kumaraselkäinen poika, josta toiset ehtimiseen tekivät pilaa. Viulu-Ville oli nimittäin jättänyt viulunsa kotiin ja selittänyt tulleensa mukaan tanssiakseen. Mutta hänen synnynnäinen ujoutensako sen vaikutti vai mikä, tanssitanhualla häntä ei näkynyt.
Anna-Stiina katseli Villeä syrjästä ja ymmärsi mielestään hyvin, minkä tähden hänellä ei ollut viulua matkassaan. Ville oli kyläräätälin — eli "Peli-Jussin", kuten häntä myöskin hänen soittotaitonsa vuoksi nimitettiin — ainoa poika. Ville oli isältään saanut säveleitä sekä sisimpäänsä että sormiinsa paljon runsaamman osan kuin isä, ja siitä syystä häntä jo kauan oli käytetty mieluisena pelimannina varsinkin nuorten kokoontumistilaisuuksissa. Mutta tanssipaikoilla Ville kärsi häntä ympäröivästä melusta ja rähinästä, jotka häiritsivät hänen herkkää korvaansa ja vieläkin herkempää sieluansa. Sentähden hän monesti "unohti viulun kotiin" tullessaan tilaisuuksiin. Hänellä oli sitäpaitsi toinen painavampikin syy tällaiseen menettelyyn. Isä oli suuri juoppo ja oli antanut himonsa perinnöksi heikolle kumaraselkäiselle pojalleen. Kun Ville soitti, niin kiitolliset tanssijat hyvällä tai pahalla juottivat hänelle mukaan varattua ilolientä, josta oli seurauksena, että ujo nuorukainen unohti ujoutensa, rupesi ensin kovaääniseksi ja suureksi suustaan — mikä hänen kohdaltaan teki auttamattoman naurettavan vaikutuksen — ja lopuksi vesissä silmin puheli toisille sydämensä kaikkein sisimmät ajatukset, joista hän muuten visusti vaikeni. Tätä hän jäljestäpäin häpesi ihan kuollakseen, ja senjälkeen hän kauan pysytteli poissa, toisten ilopaikoista, vaikka hänen surumielisyyteen taipuva luonnonlaatunsa muuten nälkäisesti himoitsi kaikkea iloista.