Oli hiljainen kasterunsas sunnuntai-aamu. Ruohikko kimalteli aamuisen auringon valossa ja ilma oli raittiutta täynnä. Martti kääntyi takapihan viereisestä veräjästä seuraamaan pellon piennarta, poikkesi sitten sekametsää kasvavaan hevoshakaan ja siitä aholle, jonka ylälaitaa rajoitti kuiva, päiväpaisteinen rinne. Noustuaan harjanteelle paneutui hän pitkäkseen, levitti käsivartensakin päivän paahtamalle tantereelle ja jäi siihen hiljaisessa hartaudessa syventyneenä häntä ympäröivän luonnon ja oman sisimpänsä pyhäiseen juhlahetkeen.
Hänen yläpuolellaan kaareutui kesäisen kirkas sinitaivas, jonka laelle siellä täällä untuvainen pilvenhattara hiljalleen purjehti. Taivaan rannalla näkyi siintävä ulappa. Se lepäili toisin hetkin kirkkaana, etäältä katsoen aivan pintaansa väräyttämättä, toisin hetkin se alkoi kimmeltää ja väreillä kuin säteillen olemassaolon suurta, ihmeellistä iloa. Lauha, kesäinen ilma oli tuoksun täyttämä ja tuntui joka henkäyksellään hyväilevän. Kukkainen rinnekin hyväili — väriensä runsaudella. Toisin paikoin oli apilaita niin tiheässä, että nurmi siltä kohdalta näytti aivan sinipunertavalta. Toisessa paikassa antoivat suolaheinät kokonaisuudelle tiilenvärisen vivahduksen. Kissankellot, päivän kakkarat, valkeat kuminankukat ja läheisen ojan varrelle asettunut, komea ryhmä muita ylemmäksi yrittäviä horsmia lisäsivät kaikki tätä iloista värituhlausta.
Martin täytyi hetkeksi kohoutua istumaan siten saadakseen selvemmän yleiskuvan kaikesta. Minne hän katsoikin hiveli luonto kauneudellaan hänen silmäänsä ja hänen sisintään. Pellon vilja lainehti tasaisesti aamutuulen hengessä. Maa upeili kukkaisrunsauttaan ja helpeisissä heinissä kimalteli aamukaste.
Martin kädet painuivat ristiin. "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie."
Kaksi kättä tarttui hänen omaansa: äidin ja Niilo Ension. Toisen kosketus käänsi hänen katseensa menneisyyteen. Tänä hetkenä, jolloin hän ehjemmin kuin koskaan tunsi olevansa onnesta rikas ihminen, ajatteli hän häntä, jonka äidinsydän aina syvästi oli iloinnut kaikesta hyvästä mikä tuli lapsen osaksi.
Kuinka onnellinen hän nyt olisi ollut! Ja ehkäpä hän olikin. Sillä kuka tiesi, etteivätkö rajan yli siirtyneet jatkuvasti voineet seurata tänne jääneiden kohtaloa.
Martti rupesi menneisyydestä poimimaan esille ilonaiheen toisensa jälkeen. Hän keräsi muistonsa kokoon kuin aarteita helmaansa kokoava lapsi ja sanoi sitten äidille: Katso näin paljon sinä annoit minulle! Sinä autoit minua, arkamielistä raukkaa niin, että nyt olen onnellinen mies.
Hänen sielunsa syvyyksistä kohosi harras kiitos siitä mikä oli mennyt. Mutta samalla siirtyi katse tulevaisuuteen. Niilo Ensio pakotti sen sinne. Ja tuntui kuin äitikin olisi viitannut eteenpäin. Hänhän aina ensimmäisenä oli ollut poikaansa karaisemassa, kannustamassa eteenpäin ja muistuttamassa elämän velvoituksista. Nytkin tuntui siltä kuin hän olisi laskenut siunaavan kätensä Martin päälaelle, siunannut häntä tänä hänen elämänsä suurena juhlapäivänä ja hänen kauttaan hänen poikaansa.
Ja taas Martti puheli äidille. — Äiti, minä sain elämäsi koko runsaan siunauksen, minulla on paljous ihania, auttavia muistoja. Mutta pikku pojallani ei ole niitä. Hän ei koskaan saanut katsella rakastaviin silmiisi. Anna hänelle korvaukseksi moninkertainen siunauksesi! Ja jos henkesi oleilee läheisyydessämme, ole auttamassa pikku poikaani niinkuin sinä autoit minua!
Martti painui uudelleen pitkäkseen rinteelle vanhan vaahteran varjostamalle mättäälle. Hänen ajatuksensa pysähtyivät Sonjaan. Paljon hänkin äitinä voisi antaa, sellainen rikashenkinen kun oli. Mutta hän oli niin toisenlainen kuin äiti, että äidinkin antimet olisivat olleet pojalle tarpeen.