Lämmin tunne läikähti läpi Martin koko olemuksen. Hän tuli ajatelleeksi Niilo Ension tulevaisuutta. Kun vierähtäisi aikaa vähäisen, olisi Niilo Ensiokin elämää varten valmistuva koulupoika, joka yks kaks olisi valmis lähtemään ulos elämään suorittamaan hänelle kuuluvan osan työstä yhteishyväksi.
Tämä ajatus toi äkkiä Martin nykyiset oppilaat hänen eteensä toisenlaisina kuin hän tähän saakka oli heitä ajatellut. Näihin asti he olivat olleet hänelle ensi sijassa nuorisojoukko, jota hän tahtoi innostaa hänelle itselleen suuriksi ja pyhiksi käyneiden ihanteiden toteuttajiksi. Nyt hän näki heissä poikia, joiden syntymästä oli iloittu ja kärsitty ja joiden tulevaisuuteen isän ja äidin tunteet kaikkein herkimpinä kohdistuivat.
Hän hämmästyi tuntiessaan miten läheiseksi kaikki hänen oppilaansa tämän kautta kävivät hänelle. Tähän asti hän vain oli nähnyt joukon ja joukon kautta suoritettavan työn. Nyt hän näki heidät yksilöinä, joihin kätkeytyivät ihmiselämän arvaamattoman suuret mahdollisuudet.
Hänen täytyi ehdottomasti ajatella sanoja: "Hän on antanut koko ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä". Hän tunsi tällä hetkellä ihmeellistä yhteenkuuluvaisuutta ei ainoastaan kansansa ja jokaisen sen jäsenen, vaan koko suuren ihmiskunnankin kanssa. Hän tunsi, että puhe sisaruudesta ja veljeydestä ei ollut fraassi, vaan että sillä oli syväsisältöinen todellisuuspohja. Ja pieni, epämääräisesti ympärilleen hapuileva ja kysyvästi tuntemattomaan maailmaan katseleva lapsi oli tehnyt tämän suuren totuuden hänelle selväksi!
Hänen sisimpänsä täyttyi uudelleen valtavalla kiitollisuudella. Eikä hän nyt ajatellut pieniä yksilökohtaisia kokemuksiaan. Hän kiitti vain siitä, että hän pienenä renkaana oli mukana ihmiskunnan suuressa perheessä ja että se elämä mikä hänelle oli suotu ja jonka juuret olivat etäällä entispolvissa nyt pienen, viattoman lapsen kautta liitti hänet tuntemattomien ja syntymättömien polvien elämään.
Hän kavahti äkkiä pystyyn. Tunteet aaltoilivat niin valtavan voimakkaina hänen sisimmässään, ettei hän yksin voinut niitä kantaa. Hänen täytyi päästä jakamaan niitä Sonjan kanssa.
Avatessaan huoneen oven hän aivan hätkähti. Kaikki oli mitä kauneimmassa asussa. Sananjalat, suolaheinät, apilaat, kissankellot ja päivänkakkarat kaunistivat taiteellisen aistikkaasti asetettuna huonetta, jonka perimmäisessä sopessa Niilo Ensio nukkui.
Martin pysähtyessä kynnykselle kiiruhti Sonja ilosta säteilevänä häntä vastaan. — Voi, miten olet viipynyt! Olisin ikävöinyt, jollei olisi ollut niin kova kiire.
— Ja koko juhlivan luonnon olet tuonut tupaseemme, puheli Martti hyväilevästi.
Sonja ei vastannut sanoin. Hän vain hymyili onnesta säteilevänä. Hän tunsi Martin tukevan kädenkannatuksen, hän kuuli hänen sydämensä läheisen sykinnän ja tunsi hänen huultensa lämpimän kosketuksen otsallaan. — Onnemme juhlanviettoon me viime kesänä tulimme tänne. Täyteläisempi, ehjempi vielä on onnemme nyt, puheli hän hiljaa kuin haltioituneena häntä hallitsevan tunteen suuruudesta.