Asetuttiin kahvipöytään "silmin ja suin nauttimaan emännän hyvistä antimista", kuten Eerola kohteliaalla kumarruksella Sonjalle huomautti. Puheltaessa käänsi Sonja keskustelun uudelleen aamulliseen avioliittokysymykseen. Hän tahtoi väitteilleen tukea pastorilta, joka tietysti oli sitä mieltä, että jokaisen piti mennä naimisiin. Sehän oli Raamatun kanta. Ja vaikkei puhuttaisikaan Raamatusta — mikä olikin turhaa tällaisessa asiassa — niin tunsihan sen kukin, että elämä yksin ollen oli kuin valjua kuutamoa. Päivä, joka herätti elämää, loi lämpöä, antoi tehtäviä ja mahdollisuuksia niiden täyttämiseen, se valkeni vasta avioliitossa.
— Joka väite osoittaa, että kihlatut ja vastanaineet ihmiset järkensä puolesta ovat holhousta kaipaavassa tilassa, tuli tiukasti Eerolalta.
— Kas juristia, juristia, pisteli hymysuin Martti koettaen kääntää leikiksi.
— Toiset pitävät enemmän kuutamosta kuin päivänpaisteesta, koetti pastori samaan sävyyn huomauttaa.
Mutta Väinö Eerola pani tiukasti vastaan. Häntä harmitti aina, kun ylenmäärin ylisteltiin naimisissaoloa — etenkin jos miesväki teki sitä naissukuun nähden. Sillä se kanta oli niin mainion mukava. Miehelle naimisiinmeno tavallisesti sittenkin tuotti enemmän etua kuin naisille ja siksihän sitä tietysti piti suositella suurimpana onnenlähteenä koko naissuvulle. Ja lisäksi oli miehen itsetunnolle varsin mieluista ajatella, että nainen kohosi täyteen elämänarvoonsa vasta miehisen täydentäjänsä rinnalla.
Sonja herkisti korviaan. Hän muisti kuinka silmäänpistävän kohtelias Eerola oli ollut hänelle Martin äidin hautajaisissa. Aina hän oli asettunut ihan kuin sille kannalle, että he molemmat kuuluivat yhteen — Martin ja Eiran huolehtiessa niistä monista asioista, jotka silloin kiinnittivät heidän ajatuksiaan. Ja nyt tuntui hänen sanoissaan tuollainen ritarillinen, naista säälivä, naista yksilönä kunnioiva sävy.
— Harva mies todella ajattelee noin vaatimattomasti, myönsi hän miltei liikutettuna ja samalla tahtoen tunnustella maaperää.
— Siksipä harva naimisissa oleva mies antaa tarpeeksi tunnustusta naimattoman naisen työlle, jatkoi tähän pastori. — Foerster muodostaa tässä suhteessa kuitenkin poikkeuksen. Muuten, koska tässä aikaisemmin vedottiin minuun Raamatun kannan tulkitsijana, niin täytyy minun tunnustaa, että mielestäni Uusi Testamentti hyvinkin puolueettomasti puhuu avioliiton sekä valo- että varjopuolista. Perhesuhteet muodostuvat monesti sekä miehille että naisille tuntuvaksi siteeksi työssä ulospäin. Toimeentulohuolet ja perhesurut voivat esimerkiksi niin kuluttaa miestä, ettei häneltä riitä voimaa varsinaiseen elämäntehtäväänsä. Mutta onhan toiselta puolen hyvä vaimo hänelle todella tuntuva "apu" myöskin ulospäin suuntautuvassa työssä.
Eerola tarttui uudelleen tiukasti sanottuun. Hänestä nainen aina oli tuntuva tekijä elämässä — ei vain elämässä yleensä, vaan nimenomaan miehen elämässä. Hän oli joko suuri, auttava ehjäksitekijä tai suuri särkijä.
Ainoa, joka ei ensinkään ottanut osaa keskusteluun, oli Eira. Koko keskustelu tympäisi häntä. Olihan ihan mieletöntä keskustella noin yleensä siitä, oliko naimisiinmeno tai naimattomuus enin suositeltavaa. Eikö se asia, jos mikä, ollut yksilöllisesti — ei yleisen periaatteen mukaan — ratkaistava kysymys. Tuollainen ajatustenvaihto tuntui naurettavalta ja — loukkaavalta. Niinkuin sekin oli loukkaavaa, että puhuttiin työstä ja viroista ihan kollektiivisesti, että onko se tai se "naiselle" sopivaa? Ihan kuin nainen yksilönä, ihmisenä ei olisi siinä merkinnyt mitään.