Niilo Ensio tahtoi myöskin saada sanansa kuuluviin. Keskustelu katkesi siitä syystä. Sonja rupesi laittamaan poikaa juhla-asuun, ja Martti kävi kokoamassa talon väkeä tilaisuuteen. Sitten toimitus alkoi.
Martti itse kantoi poikansa kastettavaksi, sillävälin kuin Sonja onnellisen ylpeänä koko toimituksen aikana katseli isää ja poikaa.
Martin oli vaikea salata liikutustaan. Suuret kyyneleet vierähtivät hänen poskiaan pitkin hänen esikoisensa valkoiselle juhlapuvulle. Eikä hän niitä hävennyt.
— Ota pyhä ristinmerkki sekä otsaas rintahas!
Martin kädet vavahtivat. Hän ei ennen koskaan niin selvään kuin nyt ollut tullut ajatelleeksi, että vapahduksen ja surun symbooli oli sama. Ja että tässä yhteenkuuluvaisuudessa oli syvä elämäntotuus.
Ja näillä erottamattomasti toisiinsa kuuluvilla merkeillä oli nyt hänen poikansa merkitty.
Toimituksen jälkeen juotiin taas kahvia ja sitten syötiin yhteinen päivällinen mitä hilpeimmän mielialan vallitessa. Marttikin tuli leikkisäniloiseksi ja näytti nauttivan yhdessäolosta vieraittensa kanssa. Oli kuin hän nyt vasta olisi tuntenut, että hän viime talven kuluessa sittenkin oli kaivannut jotain. Ja tämä Niilo Ension juhlapäivä oli kuin uuden, paremman ajan enne.
Herrojen jutellessa valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä pysytti Sonja Eiraa puhetoverinaan. Silloin tällöin hän kuitenkin veti Eerolankin naisten puolelle. Ja muutamat pienet, ovelat asettelut tekivät Marttiin sen vaikutuksen, että Sonja oli päättänyt, jos mahdollista, lähentää Eiraa ja Väinöä toisiinsa. Väinöä tämä näkyi huvittavan, Eira sitävastoin tuntui vaivautuneelta. Hänen tuskastunut mielentilansa ehkä osaksi vaikutti sen, että hän heidän illalla astuessaan laivarantaan otti aamullisen avioliittoasian puheeksi.
— Minä en silloin sanonut mitään — tuli Eiralta hänelle harvinaisella ponnella — mutta minua sekä kummastuttaa että harmittaa, kun puhutaan naimisiinmenosta yhtä selvänä ja luonnollisena asiana kuin siitä, että meidän tulee valita itsellemme toimiala elämässä. Moni onneton avioliitto olisi varmaan jäänyt solmimatta ja moni onnelliseksi aiottu käynyt mahdolliseksi, jos ei naimista pidettäisi tällaisena yleisenä ja tiettynä velvollisuutena. Tämä katsantokanta vaikuttaa toisiin niin, että he hakemalla hakevat elämäntoveria, pitävät kiirettä — ja erehtyvät, sen sijaan että etsimättä ja odottamatta eläisivät onnellista ja rikasta elämää siksi kun ehkä heräävät siihen tietoisuuteen, että ovat tavanneet toisen minänsä — olennon, joka niinkuin ei kukaan muu on täydennys heidän omalle olemukselleen.
Martti myönsi Eiran olevan oikeassa. Hän vain ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. — Sonja puolestaan pani kiivaasti vastaan. Se, joka ei myöntänyt, että perhe-elämä vasta oli todellista elämää, hän oli joko tyhmä tai epärehellinen.