Tuollainen, juuri tuollainen oli Sonja Dresdenissä heidän tutustuessaan, vilkas, joustavuutta joka sanassa, ajatuksessa ja liikkeessä, vaihtelevat tunteet väreilemässä kasvoilla, katse kuvastamassa sielun sisintä. Sellainen hän myöskin heidän naimisensa ensi aikoinakin oli, joskin joskus mielen epätasaisuus puuskittain pääsi voitolle. Mutta nyt oli säteily hänessä sammunut. Hänessä heijastui vain sitä harmaata, joka häntä ympäröi ja jota hän inhosi.
Olivatko olot niin harmaat? — Muuttuneethan ne olivat — jo senkin kautta, ettei Sonja ollut suuren yksityisomaisuuden omistaja, kuten ennen. Ulkomaanmatkat, taiteellisten taipumusten kehittäminen ja mukava, huoleton elämä ei tullut kysymykseen. Hän oli äiti, jonka voimia kysyttiin ja jonka täytyi kieltäytyä paljosta, osaksi varojen puutteessa, osaksi siksi, että Martin periaatteet pakottivat häntä vähistäkin varoista jakamaan toisille.
Mutta olihan täti Alfelt huolehtinut siitä, ettei Martin käsitys kovinkaan usein päässyt toteutumaan heidän olojensa ulkonaisessa järjestelyssä ja olihan hän korvannut monet niistä kieltäymyksistä, joihin olot tai Martti olivat Sonjaa pakottaneet.
Ja olivathan joka tapauksessa olot juuri nyt yhtä harmaat kuin tunti sitten. Mutta nyt oli Sonjan koko olemus täynnä tuota entisajan säteilyä.
Minusta siis tuo harmaus heijastuu, päätteli Martti. Nyt kun hän puhelee toisen miehen kanssa, on hän kokonaan muuttunut.
Olenko minä mustasukkainen? Vai mitä tämä on? Tahtoisinko nyt työntää tuon toisen syrjään ja itse asettua hänen tilalleen?
Martin täytyi käydä tilille itsensä kanssa.
Hän käänsi pois katseensa noista kahdesta. Hän tunsi äkkiä Sonjan suudelmat polttavina huulillaan, hän näki säihkyn katseessa, joka kietoi. Tuo kaikki oli niin tuttua hänelle, että hän näkemättä näki ja tuntematta tunsi. Mutta mitä tämä kaikki oli hänelle antanut? Mitä pysyväistä näiden monien vuosien kuluessa? Hetkellisen huumauksen, tulijuoman, joka juovutti, jättääkseen jälkeensä suuren, sisäisen ikävän ja alennuksentunteen, joka kai ei ollut hyvinkään etäistä sukua juomarin mieltä etovalle oman heikkouden tunnolle.
Martin sisimpään nousi suuri tuska. Oliko hänessä todella liian vähän miestä, koska hän ei tyytynyt siihen mitä hänellä oli? Eikö kaunis nainen vaimona ja omavalitsema elämänura tavallisesti ollut kylliksi miehelle hänen ajallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi? Miksi hänen sisimpänsä orpoutensa tunnossa itki ihmistä, joka häntä ymmärtäisi?
Martti loi pikaisen katseen Sonjaan. Jos tuossa nyt istuisi se Sonja, jonka hän kerran asetti niin korkealle ja jonka hän uskoi Jumalan lahjaksi, jonka kautta hänen oma olemuksensa kehittyisi ehjäksi ja voimakkaaksi. Silloin hän ei näin levollisesti voisi nähdä toista hänen rinnallaan. Silloin hän raivostuen suojelisi osaansa.