— Hyvänen aika, lapset, minkä näköisinä te tulette!
Irma, joka kohta oli huomannut vieraan sedän, punastui ankarasti, pyyhkiä sutaisi suutaan ja jäi tervehdittyään lähelle vierasta setää, jonka ilmestys oli tehnyt valtavan vaikutuksen hänen uinuvaan naissieluunsa. Pikku poikien huomio kiintyi lähinnä vieraan erikoismallisiin kenkiin, jotka johdattivat heitä voittamattomaan kiusaukseen himoita lähimmäisen tavaraa.
Sonja nosti Harrin polvelleen ja Einar jäi äitiinsä painautuneena jatkamaan vieraan tarkastamista. — Tällainen on nyt minun maailmani, sanoi Sonja. — Taiteilijaunelmien oli pakko väistyä. Rakkaus petti naisen minussa.
— Jommoista on sattunut muillekin. — Herra Kask naurahti.
— Mutta selittäkää nyt, miten ihmeessä te olette täälläpäin ja ennen kaikkea, kuinka te olette menossa meidän syrjäiseen Syrjäläämme?
— Teidän Syrjäläänne? Tuletteko tekin asumaan siellä?
Sonja nyökkäsi.
— Ja minä — tai oikeastaan eräs hyvä tuttavani on puolestani hankkinut minulle huoneen sieltä kesäksi. Aion tulla maalailemaan oikein rauhassa.
Pitkien ripsien alta välähti kuin kimalteleva syvyys. Sonjan katse sai nuorekasta kiiltoa ja vartalo suoriutui ehdottomasti.
Martti seisoi matkan päässä. Hän oli seurannut tapahtumaa alusta alkaen tahallaan itse pysytellen syrjässä. Hän tarkkaili vierasta, kuuli hänen puheestaan sanan silloin, toisen tällöin, katseli lapsiaan, jotka keikkuivat vuoroin äidin, vuoroin vieraan ympärillä, mutta oikeastaan hän ajatteli yhtä ainoata asiata: Sonjaa ja sitä muutosta, joka hänessä viime hetkinä oli tapahtunut.