Mutta sinä iltana sai Martti ankaran läksytyksen siitä, ettei hän kyllin kohteliaasti ollut kiittänyt tuollaisesta hienosta ja kunnioittavasta tarjouksesta.
Anna-Stiina Aaltonen oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen. Hän aikoi kutsuitta ja käskyittä lähteä Syrjälään Marttia ja Sonjaa tervehtimään.
Lukuunottamatta liikkeestä johtuvia käyntejä muutamissa kaupungeissa ei Anna-Stiina ollut eläessään tehnyt muuta kuin kaksi matkaa. Ensimmäisen hän — toisten tietämättä mitään matkan tarkoituksesta — teki pitäjääseen, jonne Viulu-Ville oli haudattu, toisen silloin kun hän kävi kaupungissa, jonne nimismies Jänteen rouva oli toimittanut Anna-Stiinalle testamentatun Sonjan.
Nyt hän teki kolmannen yksityismatkan eläessään ja vieläpä ilman minkäänlaista erikoista ulkonaista aihetta. Mutta syitä hänellä sittenkin oli — yhtä painavia ja pakottavia kuin edellisilläkin kerroilla. Siitä hän oli vakuutettu.
Anna-Stiina oli järki-ihminen, jolla harvoin oli minkäänlaisia tuntemuksia tai aavistuksia. Sentähden hän järkähtämättömästi uskoi niihin, kun niitä joskus tuli. Hän uskoi, että niihin oli selvän selvät järkisyyt ja yhtä varma todellisuuspohja kuin millä muulla asialla hyvänsä. Hän uskoi niihin kuin yhden ystävä luottaa ainokaiseensa. Ja nyt oli Anna-Stiina nähnyt unia. Kerran oli Syrjälä ollut tulessa, Sonjan sytyttämänä. Sonja seisoi vieressä ja nauroi, kun liekit hulmahtivat korkealle. Anna-Stiina huusi unissaan niin, että puotitytöt viereisessä huoneessa heräsivät, nousivat kauhistuneina istualleen vuoteessa ja kysyivät itseltään, oliko ehkä joku rahanhimoinen murhamies viereisessä huoneessa. Vasta kun huuto ei uudistunut, uskalsivat he raottaa ovea ja kurkistaa huoneeseen. He näkivät silloin Anna-Stiinan terveenä nukkuvan vuoteessaan. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän huitoi tuskaisesti käsiään. Hän oli sammuttamassa tulipaloa. Hän herätteli Syrjälän talon väkeä, puisti Sonjaa käsivarresta ja ihmetteli itsekseen sitä, että Sonjalla yhä vielä oli lapsuutensa aikaiset tavat. Tuossa hän vain iloisesti ihasteli hulmuavia liekkejä, vaikka tiesi, että toisille oli tuho tulemassa. — Missä on Martti ja lapset, huusi Anna-Stiina hädissään. Silloin Sonjakin heräsi, kirkaisi ja syöksyi palavaan huoneeseen. Anna-Stiina itse seisoi samassa Martin vuoteen vieressä. Tämä nukkui käsivarsi kierrettynä pään alle levollisesti kuin lapsi äitinsä sylissä. Anna-Stiina tempasi häntä kädestä, Martti kavahti pystyyn ja hyppäsi ulos ikkunasta. Samassa talo kauhealla rytinällä luhistui ja kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan kuin komeasta kokoonluhistuvasta kokosta.
Anna-Stiina heräsi ihmetellen sitä, että vielä oli hengissä, vieläpä makasi omassa, rauhallisessa vuoteessaan. Puotitytöt kertoivat hänelle hänen yöllisestä tuskanhuudostaan ja utelivat sen syitä. Mutta entistä enempää he eivät saaneet tietää. Anna-Stiina ei koskaan tehnyt itseään syypääksi tuhlaukseen. Hänestä sanoja kuten muutakin tämän ajallisen elämän tavaraa oli käytettävä säästävästi — ei ylellisyyteen, vaan tarpeen vaatiessa.
Sitä tiivistyneempänä ahdisti tuska hänen omaa sisintään.
Saman viikon lopulla hän näki toisen unen. Martti oli uimassa leveän virran poikki. Hänellä oli sylissään pieni lapsi, jota hän uidessaan koetti pitää veden yläpuolella. Anna-Stiina koetti päästä Martille avuksi. Hän hyppäsi pitkin rantaa etsien venettä, mutta turhaan. Sellaista ei löytynyt. Äkkiä hän näki Martin nostavan lapsen korkealle. Näytti siltä kuin hän olisi noussut seisomaan keskellä virtaa. Siitä hän viskasi voimalla lapsen vastakkaiselle rannalle. Sitten hän painoi oman päänsä veden alle. Anna-Stiina odotti henkeään pidättäen, eikö se siitä uudelleen nouse. Nouseehan hukkuvankin pää, hän ajatteli unessa. Ja ehkäpä Martti vain sukelsi. Mutta pää ei noussutkaan. Anna-Stiina odotti turhaan. Siihen tuskaansa, hän heräsi. Anna-Stiina oli nähnyt unensa yöllä perjantaita vastaan. Päivän kuluessa hän rupesi panemaan tavaroitaan kokoon. Puolista syötäessä hän hämmästytti talonväkeään tiedonannolla, että hän aikoi lähteä matkalle ja iltapäivällä hän kyytirattailla jytkyytti menossa lähimmälle asemalle.
Lauantaipäivän laiva, johon Anna-Stiina joutui, oli täpötäynnä väkeä. Hän istui tavaroineen alakannella ahtaasti likistettynä lasta pitelevän naisen ja puolihutikassa olevan nuorukaisen väliin. Hän ei ajatellut paljoa. Hän oli oppinut säästeliääksi siinäkin. Ajatukset, joita ei ollut pakko ajatella, olivat turhuutta nekin. Ne olivat liikalastia laivassa. Mennyt ei palannut muistelemisesta eikä tulevaisuus ennenaikaisesta surusta. Kun oli tehnyt parhaansa käsissäolevasta hetkestä, ei siihen enää tarvinnut työllä eikä ajatuksella mitään lisätä.
Ja hän oli tehnyt voitavansa. Hän oli nyt matkalla. Perillä hän saisi tietää, mitä vastaisuudessa oli tehtävä.