Laituri laiturilta väheni väki laivasta. Naapurit eivät enää pitäneet Anna-Stiinaa ahtaalla. Hän rupesi siitä syystä liikuskelemaan laivassa, katselemaan ympäröivää seutua ja tekemään huomioita. Hänestä kaikki täälläpäin nähty vahvisti hänen jo ennen saatua käsitystään siitä, että elämä hyvineen ja pahoineen oikeastaan oli samanlaista kaikkialla. Olihan sillä jonkun verran eroavaisuuttakin, ihan niinkuin jokaisella ihmisellä oli omat kasvonsa. Mutta pääasia oli sama. Eivätkä tämän puolikunnan kasvot kovin poikenneetkaan hänen oman kotiseutunsa kasvoista. Saman talon lapsiksi näki, jos katseli ihmisiä tai heidän asumasijojaan.
Laivan saapuessa Syrjälän laiturille ei enää ollut laivasta maihinmeneviä kuin kaksi henkeä, Anna-Stiina ja muuan naishenkilö, jonka hän vilahdukselta oli nähnyt istuvan yläkannella kirja kädessään.
— No mutta hyvänen aika! — Anna-Stiina laski kiireisesti kantamuksensa maahan ja kävi kaksin käsin kiinni matkatoveriinsa samassa kun he olivat astuneet maihin. — Vieläkö neiti tuntee? Molemminpuolinen ilo ja hämmästys oli suuri. Eira tuli kuitenkin levottomaksi kuullessaan, ettei kukaan Syrjälässä odottanut Anna-Stiinaa. Väinö Eerola, joka äskettäin oli käynyt Syrjälässä, oli kertonut vieraan maalarin oleskelusta talossa. Ehkäpä Sonja ei tulisi kovinkaan iloiseksi tätinsä vierailusta.
Heidän hitaasti astuessaan talolle päin koetti Eira esittelevästi kertoa vähän kaikista lapsista. Samalla hän sivumennen sai vähän kuin valmistelluksi Anna-Stiinaa mahdollisten pettymysten varalta. Sonja oli äärimmäisyyteen saakka hellä äiti. Mutta hänellä taisi paraillaan olla sellaista, mikä kiinnitti hänen mieltään muuhunkin. Hänellähän oli ollut ainakin jonkun verran taiteellisia taipumuksia. Ja ne harrastukset olivat arvattavasti nyt etualalla, kun kodissa oleili eräs enimmäkseen ulkomailla oleskellut maalari, johon Sonja oli tutustunut jo ennen kihlaustaan ja joka paraillaan maalasi suurta taulua Sonjasta.
— Vai niin, vai sillälailla, tuli kuivahkosti ja hiukan teräväsointuisesti. Muuta ei Anna-Stiinalla ollut asiaan sanottavaa. Eira jatkoi siitä syystä kertomisiaan. Hän tiesi Martin tänä kesänä innostuneen soittamaan huilua. Martti oli siihen oppinut jo koulupoikana. Äiti oli säestänyt. Mutta äidin kuoltua oli soittaminen jäänyt Martilta, ehkä siitäkin syystä, että Sonja musiikin alalla oli häntä paljon edistyneemmällä kannalla. Mutta tänä kesänä oli Martti uudelleen ruvennut soittamaan. Hänen hyvä ystävänsä, Väinö Eerola, oli käydessään Syrjälässä tullut siihen käsitykseen, että huilu nyt olisi mukava kesätoveri. Hän oli siitä syystä lähettänyt sellaisen Martille ja siitä oli tämän soittointo saanut alkunsa.
Tulijat astuivat par'aikaa hevoshaan läpi rantaa kiertävää polkua pitkin. Haan ylälaidassa he näkivät harjuksi ylenevän rinteen — saman, jossa Martti oli viettänyt sunnuntaisen juhlahetken Niilo Ension kastepäivänä, ja joka siitä asti oli ollut hänen lempipaikkanaan.
— Äkkiä molemmat kulkijat pysähtyivät. He kuulivat vienon, surumielisen säveleen kirkkaana, mutta samalla kaihokkaana rinteeltä kiirivän laaksoon päin. Martti soitti huiluaan.
"Kotia kaipaan. Oi niin kolkkoa on orvon olla maalla vierahalla."
Haikeasti nyyhkytti huilu vieraalla maalla olevan orpoutta.
— Mitä hän soittaa, kysäisi Anna-Stiina. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä ja katsanto oli tuima. Älykkään maalaisen vaistolla hän ymmärsi enemmän kuin tahtoi ymmärtää.