— Erästä hengellistä laulua, Eira vastasi jatkaen siihen kiireisesti kuin karttaakseen lähempiä tiedusteluja. — Ehkä menemme suoraa päätä tuonne harjulle?
— Menkää te vain, en minä. — Anna-Stiina kääntyi selin Eiraan ja alkoi rivakasti astua talolle päin, Eiran hitaasti noustessa harjun rinnettä.
Vasta kun pihaportti sulki Anna-Stiinalta tien, pysähtyi hän kiivaassa astunnassaan. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä portin ripaan. Tulevaisuus selvittävine paljastuksineen oli siksi lähellä, ettei hän, periaatteellisesti tulevaisuuden huolet luotaan työntävänä voinut olla sitä ajattelematta.
Ensi silmäys ympäristöön selvitti hänelle asuinsuhteet. Pienempi, pihan perällä oleva rakennus oli tietysti vuokrattu Martille ja Sonjalle. Itse päärakennuksessa asui talonväki, ja heidän vierashuoneensa oli varmaan tuon maalarin hallussa, koska nurkkahuoneen avoimena olevan ikkunan laudalle oli ladottu kaikennäköisiä pusseja ja purkkeja ja jos mitä romua. Maalarin kojeita tietysti.
Anna-Stiina kääntyi päättävästi talonväen puolelle. Tuvan ovi oli raollaan. Emäntä näkyi ottavan leipiä uunista. Ihmisiä ei näkynyt missään muualla. Olivat tietysti heinässä, päätteli Anna-Stiina itsekseen laskien matkatavaransa tuvan oven ulkopuolelle. Emäntä katsoi pitkään vieraan astuessa sisään. "Terveeks", sanoi Anna-Stiina ja kävi ovensuuhun istumaan.
— Mistäs kaukaa vieras tulee, sanoi emäntä ottaessaan toisen hyvin paistetun leivän toisensa jälkeen uunista ja laskien ne pankolle.
— Tuolta niinä olen sisämaasta, ilmoitti Anna-Stiina kohta ruveten tiedustelemaan oloja täällä rannikkoseudulla. Taisi olla hyvät vuodentulon toiveet. Ja kesävieraista kai myöskin karttui tuloja. Heitä oli kai täällä joka vuosi.
Emäntä kertoi heidän pitäneen samaa perhettä jo toistakymmentä vuotta. Olivat tulleet tänne nuorina vastanaineina. Silloin tämä seutu vielä oli yksinäistä ja tuntematonta, mutta nyt alkoivat muutkin hakea itselleen kesäasuntoja täältäpäin. Heillä oli nyt talossaan muuan taidemaalari, joka maalasi rouvan kuvaa.
— Sillä aikaa kun maisteri soittaa huilua. Emäntä katsoi pitkään. — Soittaahan hän. Taisitte jo kuulla tullessanne. Hän on muutenkin sellainen hiljainen ja yksikseen oleva mies. Siihen aikaan kun lapset olivat pieniä hän kuitenkin enimmäkseen oli niiden kanssa, kantaa retuutti niitä paikasta toiseen. Poika selässä, tyttö sylissä, sillä lailla hän ensimmäisinä vuosina aina kuljeksi. Mutta nyt ovat lapset suurempia ja heillä on jo omat ilonsa kullakin.
— Taitavat olla hyviä lapsia?