Mieskin pudisti kättä. Hän muisti maisterin hyvin. Olivathan he monesti olleet yhdessä kokouksissa, joita sielläpäin pani toimeen se nuori ja innokas sijaispappi, joka parisen vuotta toimi siinä pitäjässä.
— Onhan siitä jo vuosia. — Mies kipristi kokoon silmäluomiaan ja katsoa vilahutti syrjästä Marttiin. — Kai maisteri tänä aikana on ennättänyt kavuta paljonkin korkeammalle virkauralla? — Miehen kasvoihin tuli salakavala, vähän pilkallinen ilme. Mutta Martti ei huomannut sitä. — Olen sama kuin ennenkin, opettaja eikä mitään muuta. Eipä ne ulkonaiset ylentymiset paljon merkitsekään. Kunpa vain sisäisesti olisimme kasvamassa ja kohoamassa Kristuksen kaltaisuuteen!
Mieheltä pääsi nauru. — Vai vielä maisteri koettaa syöttää ihmisille tuollaisia juttuja. — Haha-haa. Onhan ne kai havaittu erinomaisiksi pitämään nöyryydessä ja pimittämään köyhää kansaa. Martti tyrmistyi niin, ettei ensi hetkessä saanut mitään vastatuksi. Hakkaaja antoi kirveensä levätä, katseli hetken läpitunkevasti Marttiin ja jatkoi sitten. — Ei silti, että minäkään kokonaan hyleksin Raamattua. Mutta se on tulkittava hengen eikä puustavin mukaan. Ja sen henki sanoo, että helvetti on kuuma niille, jotka täällä ovat köyhän kansan verta imeneet.
Suuri raskasmielisyys nousi Martin katseeseen. — Minä tiedän, että meidän parempiosaisten synnit vähäväkisiä kohtaan ovat lukemattomat ja suuret. Mutta minä tiedän senkin, että iankaikkisen elämän tie on sama oppineelle ja oppimattomalle, työläiselle ja porvarille. Raamatussa ei ole sanaakaan "köyhän kansan pimittämiseksi" ja mitä nöyryyteen tulee, niin se on tarpeen sekä työläiselle että herralle.
Mies nauroi uudelleen ja suupielissä väreili pilkkamieli. — Kovinpa maisteri on pysynyt kohdallaan, sanoi hän harvakseen ja purevasti. Nämä nyt muuten ovat olleet niitä vuosia, jolloin työväki meillä on päässyt vapautumaan ja kehittymään — tai on ainakin pääsemässä. Ja minäkin olen niinkuin näette kehittynyt. Minä olenkin jo ennättänyt paljon. Siihen aikaan minä olin nuori ja jouduin sen pastorin sakkiin. Sieltä minä sekaannuin vaikka minkälaiseen joukkoon, tein parannusta körttikansan matkassa, tunnustin syntini hihkuvien hihhulien kokouksissa ja pääsin lopulta uskomaan kokomaailman autuuteen ja iloitsemaan kasteen armosta ja Luterin puhtaasta opista. Minä olen koetellut kaikki ja pitänyt sen kuin hyvä on.
— Hyväksi näkyi siis hylätä usko Jumalaan?
— Järkevä ihminen ei tyydy tyhjänpäiväisiin lupauksiin tulevaan elämään nähden. Hän ottaa osansa täällä.
— Järkevää siis on vaihtaa katoamaton hyvä sellaiseen, josta paraimmassakin tapauksessa on iloa vain lyhyeksi hetkeksi?
— Maisteri viisastelee Minkähän verran porvarit ovat tyytyneet siihen katoamattomaan hyvään?
— Siinäpä se. Jos sitä mieltä olisi enemmän, olisivatkin olot paremmalla kannalla. Mutta luuletteko, että mikään paranee sillä, että työkansa ottaa kulkeakseen sivistyneitten turmeltuneita jälkiä? Minä puolestani uskon, että niin tuiki tarpeelliset ja välttämättömät kuin ulkonaiset uudistukset ovatkin, on apu meille sittenkin tuleva sisäisen uudistuksen tietä.