Oman taloudellisen pulansa pakottamana hän oli onnistunut siinä määrin kovettamaan herkkää ja anteliasta mieltään, että sai kielletyksi, kun joku hunningolle joutunut herra tai vanha opintotoveri tuli pyytämään lainaa. Hän sanoi silloin suoraan, että hänellä itsellään oli velkaa, joka karttui karttumistaan. Velallisella ei ollut omaa, mistä antaa eikä hän niinmuodoin ollut ensinkään oikeutettu antamaan. Mutta kun tuli puutteessa oleva työläinen, silloin hän ei voinut vedota tähän. Silloin hän tavallisesti auttoi — ensin kuitenkin laskettuaan mielessään, millä persoonallisella uhrauksella hän voisi korvata tämän odottamattoman lisämenon.
Sonja joutui tasapainosta aina kun tavalla tai toisella sai tietoonsa, että Martti oli avustanut jotakuta pyytäjää. Hän muistutti Martille miten paljosta hän, Sonja, oli kieltäytynyt ruvetessaan köyhän miehen vaimoksi ja hän viittaili siihen, että Martin rakkaus enemmän esiintyi sanoissa kuin teoissa.
Tällaiset viittaukset eivät monestikaan olleet jälkeään jättämättä Martin sisimpään. Hänen aivoissaan oli yhtenään uudistuvista syytöksistä ja itsesyytöksistä muodostunut kuin uomat, joihin ajatus helposti ja tottuneesti luisti kuin pyörä maantien syviin uurteisiin. Hän oli huono puoliso, huono isä, kelvoton perheensä elättäjä, kelvoton auttaja köyhille veljilleen. Tätä hän toisteli mielessään eräänä päivänä, jolloin hän vastoin tavallisuutta oli jättänyt suomennostyönsä kesken ja päänsärkynsä vuoksi lähtenyt kävelemään jo kohta päivällisen jälkeen. Sonja oli pyytänyt häneltä rahaa ja hänen oli ollut pakko kieltää, kun ei ollut tietoakaan tuloista ennenkuin viikon kuluttua eikä enää ollut kuukausirahasta kuin vähän toistakymmentä markkaa jäljellä.
"Sanoissa, sanoissa sinä rakastat". Niin Sonja oli sanonut.
Martti huokasi raskaasti. Hän olisi tahtonut päästä kuulemasta noita sanoja, mutta ne olivat väreensä yksityiskohtia myöten painuneet hänen mieleensä ja toistuivat nyt kerta toisensa jälkeen hänen sisimmässään.
"Kelvoton, kelvoton", sitä nuo sanat hokivat. Ja samaa hän tunsi itsekin — vaikka ehkä vähän, toisessa muodossa.
Hän painui kaatuneen puun rungolle istumaan, nojasi päänsä käsien varaan ja jäi siihen eteensä tuijottamaan. Hän ei enää ajatellut. Hänet oli vallannut ylivoimaisesti väsyneen suuri raukeus.
Kun hän viimein nousi, alkoi hän astua eteenpäin ajattelematta, minne astui. Hän pysähtyi vasta nähdessään miehen kirves kädessä puita kaatamassa.
Ensimmäiseksi kiintyi Martin katse tavattoman juhlalliseen mäntyyn, joka kirveen iskuista oli jo alkanut huomattavasti huojua, sitten hän näki miehen, tuijotti hetken kysyvästi häneen, tunsi viimein ja ojensi iloisesti hymyillen kättä.
— Tehän asuitte vanhempienne kanssa lähellä Syrjälää, eikö niin?