Martti pani vastaan niin kauan kuin mahdollista. Huvilan kesävuokra oli hänen kukkarolleen tuntuva. Ja lisäksi tulisivat tietysti lukemattomat rauta- ja raitiotieliput Sonjalle ja lapsille sekä monesti Helsingin hintoja korkeammat maksut elintarpeista.
— puhumattakaan siitä vierastulvasta, jonka Martti tiesi suuntautuvan sellaisella paikalla sijaitsevaan kotiin.
Tämä asia sai kuitenkin samanlaisen ratkaisun kuin monesti kysymykset, joissa Martti ja Sonja olivat eri mieltä. Täti Alfelt lahjoitti Sonjalle rahat vuokraan ja Martin oli taipuminen.
Martti sai sinä kesänä olla tavallistakin enemmän yksin. Sonjalla oli yhtenään vieraita tai hän itse oli kylässä. Nuoret huvittelivat kukin tavallaan ja tahollaan. Lukuunottamatta nuorinta, jota vielä kannettiin käsivarrella, olivat he jo kaikki siinä iässä, että osasivat koota seuraa ympärilleen. Ja ne olot, jotka nyt ympäröivät heitä, olivat kaikkinaiselle huvittelulle ja seuranpidolle suotuisat. Martti sai siksi yksin viettää erakkoelämäänsä.
Kun hänellä oli joutoaikaa, harhaili hän enimmäkseen metsissä etsien syrjäisiä, muille tuntemattomia polkuja, joista hän pääsi maalaiselämän makuun. Monesti hän myöskin käveli Oulunkylään päin, jossa Eira tänä kesänä oli vuokrannut itselleen huoneen aivan siinä samassa huvilassa, missä Martti äitineen ennen oli asunut. Samoillessaan metsäpolkua pitkin saattoi Martti joskus joutua poluille, joihin hän jo nuorena opiskelevana oli tutustunut. Ja kun hän jatkoi kulkuaan tuttua tietä pitkin, tuntui monesti siltä kuin välillä olevat, pitkät vuodet olisivat tulleet poispyyhkäistyksi hänen tajunnastaan. Hän oli jälleen äitinsä poika. Hän kiiruhti hiljaista, pientä kotia kohden siinä tiedossa, että perillä odottaa hän, jonka suurin ilo on ottaa omille hartioilleen elämän ja sen synnyttämien ajatusten taakka siten keventääkseen elämän pojallensa.
Näistä ajatuksistaan Martti heräsi aina kun hän huomasi todellisuudessa lähestyvänsä tuota kotia. Silloin hän kiireisesti kääntyi takaisin. Eiran luokse hän ei koskaan pistäytynyt. Hän oli oppinut tervehtimään häntä ainoastaan pari kertaa vuodessa, jolloin he yhdessä Sonjan kanssa kävivät tavanmukaisella kyläilyllä kasvinkumppanin kodissa.
Tällaisiin yksinäisiin retkeilyihin ei Martilla muuten ollutkaan aikaa muuta kuin sunnuntaipäivin tai siksi myöhään illalla, ettei hän enää jaksanut keskittää ajatuksiaan työhön. Hän koetti kesänkin aikaan kaikkia mahdollisia keinoja lisätulojen hankkimiseksi. Hän oli onnistunut saamaan muutamia yksityisoppilaita — ehtojaan lukevia koululaisia — ja kun ei ollut tunteja, teki hän käännöstyötä, sillä hänen oli pakko hankkia lisätuloja mistä vain niitä jollakin keinoin oli saatavissa. Hän oli nykyään ainaisessa taloudellisessa ahdinkotilassa. Kalliinajanlisäystä oli tosin koulussa annettu jonkun verran, mutta lisäys ei läheskään vastannut elinkustannusten kallistumista, se kun oli erityisen tuntuvaa kodissa, missä lapset juuri olivat tulemaisillaan pienistä suuriksi ja menot siitäkin syystä olivat kasvamistaan kasvamassa.
Pastori Kiven kautta oli Martti Helsingissä tullut ottaneeksi jonkun verran osaa "Kristillisen työväen" toimintaan. Kokouksissa, joissa hän oli käynyt, hän oli tutustunut moneen kunnon työmieheen eikä hän verratessaan heidän olojaan omiinsa voinut olla tuntematta, miten paljon yksinkertaisempaa ja huolettomampaa kunnon työmiehen elämä oli virkamiehen oloihin verraten. Työmies saattoi supistaa menojaan ilman, että häntä silti moitittiin luonnollisten velvollisuuksien laiminlyömisestä. Hän eli monessa suhteessa vapaampana kuin sivistyneistöön kuuluva mies, jota monet, milloin välttämättömät, milloin turhat, olojen muodostamat vaatimukset sitoivat.
Ajatellessaan tällaisia puolia Martti tuomitsi usein ihmiset ja koko ihmiskunnan hulluksi. Sivistyessään he monistivat tarpeensa ja sen kautta myöskin vaivansa ja surunsa. Takaisin olisi totisesti pitänyt kääntyä, ei ainoastaan suurempaan yhteistuntoon ja tosi veljeyteen, vaan takaisin myöskin yksinkertaisempiin oloihin, jotka eivät herättäisi kateutta toisissa, toisissa kehittäessään itsekästä, sydämiä kovettavaa nautinnonhalua.
Tällaista hän ajatteli silloinkin, kun hän tuli käyneeksi kodeissa, joissa työttömyys tai sairaus ahdistivat, ja joissa siitä syystä ei näkynyt mitään työläisolojen valopuolista, ainoastaan sen armotonta raskautta. Sellaiset olot riistivät häneltä monesti sekä öitten että päivien rauhan. Hän häpesi oman kotinsa tilavuutta, nähdessään yhteen ainoaan huoneeseen sullotun perhekunnan. Hänen pöydälleen asetettu ruoka, hänen vuoteensa pehmeys, kaikki tuntui hänestä syyttävän.