Kyyneleet juoksivat Sonjan poskia pitkin. Hän painui Martin syliin, käsivarret kiertyivät rakastavina Martin kaulaan, hänen kuuma hengityksensä lämmitti Martin rintaa ja Martti tunsi hänen taaskin lepäävän sylissään vapisevana kuin lennossaan väsähtänyt, suojaa etsivä lintu.
Kaikki, kaikki muu oli sinä hetkenä kuin poispyyhkäistyä. Martti tiesi vain sen, että hänellä oli sylissään äsken niin säteilevän kaunis nainen ja että tämä oli se nainen, jota hän rakasti.
Mutta kun yösydän aikoja sitten oli ohi, ja Martti Sonjan nukkuessa yksin valvoi vuoteellaan, nousivat taas alkusyitä ja juuria tutkivat ajatukset entistä suuremmalla voimalla häntä ahdistamaan.
Sonja oli, kuten hän tahtoi, saanut miehen hereille. Ja mies oli humaltunut — ehkä siitäkin syystä, että ihminen hänessä ikävöimällä ikävöi rakastaa sitä naista, jolle hän kerran oli antanut sydämensä ensimmäisen ihannoivan ja palavan rakkauden. Mutta nyt, kun yön yksinäisessä hiljaisuudessa totuus puhui lahjomatonta kieltään, oli kuin itkua hänen sisimmässään. Ihminen hänessä itki ihmistä, itki oman sielun täydennyssäveltä — ymmärtäjää.
Se viidestoista kesä Syrjälässä oli — kuten Sonja toivoi — muodostunut myöskin viimeiseksi. Kahtena seuraavana kesänä he asuivat eräässä vilkasliikkeisessä saaristopaikassa lähellä Helsinkiä ja nyt oli Martti vihdoinkin Sonjan kiihkeästä pakotuksesta vuokrannut perheelle kesäasunnon Huopalahdessa.
Sisimmässään Martti yhä vielä sairasti eroa Syrjälästä. Yhtä suuresti kuin hän pelkäsi kaikkea pinttynyttä kiinnipitämistä entisajan näkökohdista siinä, missä uusi aika totuuksineen vaati aikaa ymmärtävää, avartunutta mieltä, yhtä äärimmäisyyteen kiintynyt hän oli vanhaan asioissa, joissa tuo vanhasta kiinnipitäminen ei tullut ristiriitaan hänen omantuntonsa kanssa. Häntä vaivasi Sonjan mieliteko muutella huonekaluja paikasta toiseen, hankkia uutta ja työntää vanha syrjään. Vanhasta eroaminen tuotti hänelle aina enemmän tai vähemmän sisäistä kipua. Ja vanhan hän myöskin tahtoi pysyttää siinä missä hänen katseensa oli tottunut sen löytämiseen. Hänestä ulkonainen muotonsasäilyttäminen kodin piirissä lisäsi kodin synnyttämää rauhan ja levon tunnetta.
Sonjasta tämä Martin kanta osoitti ahdasta arkimieltä, aistin ja sisäisen rikkauden puutetta. Eira näki siinä todistuksen Martin tunteitten syvällisyydestä ja uskollisuudesta.
Martti oli niin syvästi kiintynyt Syrjälään ei vain siksi, että hän oli tottunut sielläoloon ja että siihen liittyivät muistot hänen avioliittonsa ensimmäisestä, onnellisesta ajasta ja Niilo Ension elämän varhaisimmista kuukausista, hän rakasti sitä myöskin hiljaisena, etäällä valtatiestä olevana maalaiskotina, joka hänelle muistutti hänen omaa lapsuuttaan ja jossa "kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja kaunisti". Hän rakasti sen tuttuja lahdenpoukamia, sen nurmettuneita, monesti havunneulasten peittämiä metsäpolkuja, sen kilahtelevia karjankelloja ja yniseviä vasikoita — kaikkea tätä ja paljon muuta lisäksi, talonväestä puhumattakaan. Nämä viimeksimainitut tuntuivat kaikki hänestä aivan persoonallisilta ystäviltä vanhasta ruotimummosta, touhuavasta emännästä ja harvasanaisesta, mutta leikkisästä isännästä alkaen pikku Miinaan asti, joka vanhempiensa silmäteränä oli kasvanut pienestä pellavapäästä nuoreksi, kukoistavaksi tytöksi.
Ero Syrjälästä toi uudelleen Martin mieleen sen, minkä hän ulkomailla ollessaan elävästi oli tuntenut. Hänen oli vaikea siirtää sieluaan paikasta toiseen. Sisin tuntui jäävän siihen ympäristöön, johon se oli tottunut, jotavastoin ulkonainen ihminen vastaanotti vaikutuksia uusista ja oudoista oloista. Siksi oli muutto repivää.
Syrjälästä siirtymisellä oli sitäpaitsi muitakin puolia, jotka vielä enemmän kuin nuo persoonalliset näkökohdat painoivat Martin mieltä. Elinkustannukset siellä olivat olleet harvinaisen halvat. Perheen taloudelliselle asemalle tämä merkitsi paljon jo aikaisemminkin ja olisi merkinnyt vielä enemmän nyt, kun maailmansodan johdosta elämä kallistumistaan oli kallistunut. Mutta nyt ei Sonja enää jaksanut asettua tuollaiseen kolkkaan. Se saaristopaikka, jonka hän itse yhdessä Niilo Ension kanssa oli heille valinnut ja jossa he pari kesää olivat asuneet, ei häntä myöskään enää tyydyttänyt. Hänen täytyi kerrankin päästä hauskempaan ja mukavampaan ympäristöön. Eikä mikään hänestä niin vastannut hänen nykyisiä toiveitaan, kuin kaunis, pieni huvila, jonka hän oli löytänyt Huopalahdesta.