Taiteilija nousi sanoakseen hyvää yötä. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.
— Martti, sanoi Sonja myöhemmin jäätyään kahden Martin kanssa — kun sinä olisitkin mies! — Hän laski kätensä Martin olalle ja teki liikkeen kuin olisi hän vallattomasti tahtonut puistaa Marttia. — Kun saisin miehen sinussa hereille!
— Ja luuletko, ettet saa! Helpostikin. Ja hän on vallassasi kuin lankavyyhti. Sillä sinä olet nainen ja minä olen mies. Mutta mitä sinä sillä voitat?
— Sinä revit erittelylläsi kaikki rikki. — Sonja kääntyi kiivaasti poispäin Martista, viskasi hiuksensa hajalleen ja rupesi niitä suorimaan.
Martti huokasi raskaasti. — Parempi sittenkin eritellä ja päästä selvyyteen kuin uskoa valheeseen.
— Erittelemällä pääsee pian eroon itse elämästäkin. Tiedätkö, miten paljon ihmisessä voi kuolla, kun jokaisen hänen tekonsa, hänen sanansa syvintä alkujuurta pengotaan ja tutkitaan. — Sonjan ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. — Sinä vastustat vivisektioonia, sinä raivoat, sinä hellyt kyyneliin, kun puhut viattomien kärsimyksistä. Mutta itse toimitat julminta vivisektioonia. Seisot kuin ase kädessä penkomassa joka tunteen, joka teon ja ajatuksen syvintä alkusyytä. Ikäänkuin ei elämässä olisikaan muuta kuin sinun ajatuksesi ja sinun tunteesi. — Hän kiihtyi kiihtymistään. — Tuollainen on raukkamaista, raukkamaista, viskasi hän vielä viimeiseksi tulemaan.
— Sinä olet oikeassa — nyt niinkuin aina. — Martti puhui hiljaa ja levollisesti. — Mutta valitettavasti sattuvat ajatukseni ja tunteeni olemaan suuriarvoisena tekijänä omassa elämässäni. Siitä en pääse.
Sonja ei vastannut. Hän viskasi valmiiksi punomansa palmikot selkänsä taakse ja rupesi aukomaan kenkänsä nauhoja.
— Muuten, jatkoi Martti verkalleen ja selvittelevästi — on se ihmeellistä, että kun me keskustelemme jostain, sinä olet sanoissasi aina oikeassa. Se minua on ihmetyttänyt siitä asti kun me tutustuimme. Ja luulen, että sekin herätti minussa kiintymystä sinuun, että sinä aina vedit esiin sellaisia puolia, joihin minä en ollut kiinnittänyt huomiota ja joissa oli niin paljon oikeutettua. — Hän vaikeni äkkiä, hymähti omituisesti ja painoi huulensa päättävästi kiinni. Hänhän taaskin oli ruvennut erittelemään!
Äkkiä Sonja seisoi hänen edessään. — Martti, sinä rakas, rakas, jonka vertaista ei löydy! Sinä suuri, rakas lapsi! Sinähän et osaa edes olla mustasukkainen. Minkä minä teen sinulle, että näkisin sinut onnellisena rinnallani!