Martti käänsi päänsä äkkiä syrjään. Hänen katseensa kostui. Mutta hän niinkuin toisetkin kiitti vain lämpimästi Sonjan uudelleen palatessa seuraan.
Ainoa, joka näkyi olevan toisen tunnelman vallassa, oli taiteilija. Hän oli näihin asti ollut vaitelias. Nyt hän tunsi oman hetkensä tulleeksi. Hänkin rupesi kertomaan ja — ivaamaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Pilkkaa ja piiskaa se kaikki ansaitsi — ivanaurun ja kaikkeen luottamattoman, elämän alastomaksi riisuvan cynismin ruoskaa.
Muut vaikenivat — Sonja yritteli muutaman kerran väistellä tai viskata vastaväitteitä, mutta hän tuntui olevan joko haluton vastustajan toimeen tai huomasi jostakin syystä tuntevansa tilapäistä kykenemättömyyttä hänelle tuttuun sanasotaurheiluun. Hän katsoi useamman kerran sekä pyytävästi että käskevästi Marttiin. Mutta Martti vain myönteli ja oli lammasmainen. Sonjan sisin oikein kuohahti. Nyt, nyt juuri olisi pitänyt näyttää, että hän oli mies eikä laupeasilmäinen nahjus, joka aina koetti löytää oikeutetun puolen asiassa, sanottiinpa hänelle mitä hyvänsä. Olisipa nyt esimerkiksi viskannut tuon toisen silmille purevan jutun aikaansa seuraavasta taiteilijasta, joka höysti elämäänsä tilkalla "jumalallista kevytmielisyyttä".
Mutta mitä vielä!
— Niin, kyllä se niin on, kuuli Sonja samassa Martin uudelleen myöntävän, — ruoskaa me jokikinen tarvitsemme. Mutta on asialla toinenkin puoli. Luin kerran tarun, joka juuri johtuu mieleeni. Kansaa oli kerääntynyt pieneen kadunkulmaukseen syrjäisessä Samarian kaupungissa. Keskellä katua makasi kuollut koira. — Viekää pois, että pääsee kulkemaan, huusi kiivaasti joku joukosta. — Hyi, kuinka se löyhkää ja saastuttaa ilman, jatkoi toinen. — Miten inhoittavan likaiset ja veriset, sen korvat ovat, lisäsi kolmas. — Silloin tunkeutui muuan tuntematon mies joukosta esille. Varovaisesti, melkein hellästi hän kumartui koiran puoleen, kohotti hiukan sen päätä ja sanoi yksinkertaisesti: Mutta katsokaa, miten kauniit ja helmenvalkeat sen hampaat ovat! — Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään ja katosi ihmisjoukkoon. Mutta joukosta koroitti muuan nainen äänensä: — Se oli Jeesus Natsarealainen. Ei kukaan muu olisi nähnyt kaunista löyhkäävässä koiranraadossa.
Syntyi hetken syvä äänettömyys. Sitten taiteilija kohautti olkapäitään ja koetti nauraa. Hänestä Martti tänä hetkenä oli entistäkin vastenmielisempi lammasmaisessa hyvänahkaisuudessaan. Viaton, ystävällinen hymy huulillaan istui hän tässä rinnalla ja oli kuitenkin kaikessa lammasmaisuudessaan kuin riisunut aseet toiselta.
Samassa Martti nousi ja meni sanaakaan sanomatta sisälle huoneisiin.
Kun toiset kuulivat hänen sulkevan oven jälkeensä, sanoi Eerola äkkiä:
Jos minä satojen seurassa ja silmät ummessa olisin kuunnellut tätä
kertomusta, olisin epäröimättä sanonut: Sen kertoi Martti Jänne.
— Sinä olisit tuntenut äänestä. — Eira hymyili.
— Olisin tuntenut muustakin.
— Niin, sen kertoi minun Marttini! — tuli odottamatta ja alas painetun tunteen voimasta värisevällä äänellä. Sonja säteili kuin suuren tunteen kirkastamana.