— Ellette itse tule hakemaan? — Pyytävä katse pitkien ripsien alta ja huokauksen nostama povi kuoletti kieltävän vastauksen.
Ilokirkuna ovelta katkaisi keskustelun. Lapset toivat sedän juhlasaatossa sisään ja keskeytynyttä illallista jatkettiin.
Päivä oli ollut painostavan helteinen. Illan viileys vaikutti siitä syystä elvyttävästi kaikkiin. Pöydästä noustuaan vetäytyivätkin kaikki rakennuksen järvenpuoleiselle sivustalle, missä oli samantapainen, vanha, avonainen kuisti kuin pihankin puolella. Vieras teki kyllä yrityksen poistua, mutta Sonja sai hänet pyynnöillään jäämään. Iltahan oli niin ihana, oikein näitä Suomen lämpöä ja rauhaa huokuvia suvi-iltoja. Ja näköala järvelle päin oli niin kaunis.
Mieliala joukossa, joka yht'äkkiä oli kasvanut odottamattoman suureksi, tuntui olevan sopusoinnussa luonnon kanssa. Keskustelu ei ollut vilkasta, mutta hilpeätä ja sopusointuista. Anna-Stiina, joka tavoilleen uskollisena oli vetäytynyt vähän syrjään muista, ilmeisesti aikoen jurottaa yksin nurkassaan, innostui Sonjan houkuttelemana kertomaan kaikenmoista kansan tavoista ja taruista hänen lapsuutensa vuosilta ja Sonja käänsi kaiken vaikeammin tajuttavan taiteilijalle toisten kysymyksillään houkutellessa Anna-Stiinaa jatkamaan.
Eiran täytyi tuontuostakin itsekseen ihmetellä Sonjaa. Hän oli todella ihastuttava tänä iltana, niin hilpeän iloinen, niin ystävällinen ja tasaisen sopusuhtainen mielialassaan. Lapset keikkuivat hänen ympärillään kärkkyen itselleen lupaa valvoa tavallista pitempään ja parlamentteerauksessaan heidän kanssaan hän tuntui itsekin iloiselta, veitikkamaiselta lapselta. Seuraapitävänä emäntänä hän näytti ajattelevan kaikkia ja kaikkea samalla kuin hän hoiti kaksikielistä keskustelua joustavana ajatukseltaan, kieleltään ja liikkeiltään.
Eira vilkaisi muutaman kerran Marttiin. Mitähän tämä mahtoi ajatella ja tuntea? Hänkin näytti ihastelevasti katsovan Sonjaan. Mutta samalla oli katseessa jotain vakavan tutkivaa aivan kuin hän olisi pyrkinyt jonkin tuntemattoman ja salatun syvyyden pohjaan. Mustasukkaisuudesta ei kuitenkaan näkynyt piirtoakaan. Siksi objektiivisesti arvosteleva oli katse.
Eira kysyi itseltään — samoin kuin Anna-Stiinakin — olivatkohan he lopultakin arvostelussaan erehtyneet. Olivatko asiat sittenkin paremmalla kannalla, kuin he olivat uskoneet? Eirassa se ajatus oli herännyt jo harjulla, hänen puhellessaan Martin kanssa Tämä tuntui kyllä alakuloiselta. Hän puhui — kuten tavallisestikin — puutteistaan ja virheistään, joita hän löysi itsessään niin paljon ja jotka hänessä herättivät orvon voimakasta ikävää siihen maahan, missä vajaa lakkaa ja täydellisyys vallitsee. Lisäksi hänellä myöskin oli tuntuvasti taloudellisia huolia. Ja niistäkin hänen täytyi ainakin suurimmaksi osaksi syyttää itseään. Hänellä oli erinomainen kyky ajaa asioitaan niin, että toimipa hän tavalla tai toisella, hän joutui kärsimään omantunnon soimauksia. Hän oli kauan pitänyt oikeimpana aina kysyä Sonjankin mieltä ennenkuin esimerkiksi antoi avustusta jollekin sitä pyytävälle. Mutta tästä kannasta hän viime aikoina oli luopunut. Sonja oli niin helläsydäminen äiti ja hän tunsi kaikki lastensa toivomukset ja halut niin kipeänä tarpeena, että hänestä harvoin olisi sopinut luovuttaa toisille jotain kodin niukoista varoista. Ja kun Martti kuitenkin oli sitä mieltä, että oli autettava tarvitsevaa lähimmäistä, ei ainoastaan ylijäämällä, vaan persoonallisesti kieltäymystenkin kautta, täytyi hänen kai ansaitsemillaan varoilla auttaa silloinkin, kun Sonja ei katsonut siihen olevan syytä. Tältä kannalta ajatellen hän viime aikoina oli toiminut. Ja tällaisessa mielentilassa hän edellisenä talvena oli antanut hänen oloissaan tuntuvan lainan eräälle tarpeessa olevalle työmiehelle, jonka hän tiesi rehelliseksi. Nyt oli työmies kuitenkin tapaturmaisesti kuollut, eikä Martti voinut ruveta murtuneelta leskeltä velkomaan.
Tämä muiden seikkojen lisänä oli kuitenkin arveluttavasti huonontanut hänen muutenkin huonoa taloudellista asemaansa, eikä näyttänyt mahdolliselta päästä parempiin oloihin. Heidän elämänsä tuli luvattoman kalliiksi. Hän koetti supistaa menoja — itsensä suhteen aivan äärimmäisyyteen saakka — ja Sonjaankin nähden niin suuresti kuin mahdollista, mutta mikään ei näyttänyt auttavan.
Tällaisia huolia oli Martti Eiralle valittanut. Mutta vaikka tässä olikin huolen syytä, oli kaikki tällainen siksi vanhaa ja tuttua, ettei Eira kovinkaan säikähtänyt. Hän oli odottanut pahempaa. Oliko tuo odottelu lopultakin ollut sulaa mielikuvitusta?
Eira kuuli huoneeseen johtavan, avonaisen oven kautta Sonjan äänen. Tämä oli Martin pyynnöstä asettunut vanhan harmoonion ääreen ja sai taidokkaasti käyttäen sen heikkoja äänivaroja sulavasointuisen säestyksen laululleen. Ääni oli verhottu, pehmeä, sopusoinnussa hämärtyvän kesäillan kanssa. Se eristi kuulijan häntä ympäröivästä maailmasta ja vei hänet sisäisen elämän syviin, hämäräperäisiin sokkeloihin. Viimein päättyi se hartaalla: "Oi muistatko vielä sen virren?"