Sonja ilmestyi kohta sen jälkeen huoneen kynnykselle ja jäi siihen kivettyneenä tuijottamaan eteensä.
Anna-Stiina alkoi jo epäillä, että hän kuka ties ei tuntenut tai — ei tahtonut tuntea. Mutta samassa pääsi Sonjalta äänekäs, vähän hermostunut nauru.
— Täti, hyvänen aika, sinäkö se olet! — Hän nauroi yhä, otti Anna-Stiinaa hartioista ja pyöräytti ympäri. Hän tunsi, että yhtä häiritsevän epätervetullut kuin täti olisi ollut tuntia aikaisemmin, yhtä tervetullut oli hän nyt, juuri tänä hetkenä.
— Täällä on muitakin tulossa, sanoi Anna-Stiina kuivasti.
Pihalla näkyivät Eira ja Martti.
Kuultuaan Eiran aikeesta lähteä Syrjälään oli Väinökin päättänyt ottaa itselleen loman ja viettää sunnuntainsa maalla. Laivakulku Syrjälään oli tosin siksi hidas, ettei se hänelle soveltunut. Hän otti siitä syystä pyörän mukaansa ja suoritti osan matkasta sillä.
Syrjälän pikku rakennuksessa oltiin illallisella, kun Väinö pölyisenä ja kuumana monen tunnin pyöräilystä ajaa suhautti pihaan. Syntyi suuri ja iloinen hämmästys, sillä Eira oli lupauksensa mukaan vaiennut Väinön aikeista. Lapset ryntäsivät ilosta kirkuen pöydästä. Väinö-setä ryhdikkäänä ja reippaana urheilun ystävänä oli poikien yhteisen ihailun esineenä eikä hänen suosiotaan lasten joukossa vähentänyt tietoisuus niistä milloin minkinlaisista hyvistä tuliaisista, joita aina oli sedän taskussa.
Marttikin kiiruhti iloisesti pöydästä vierastaan vastaan, joten naiset jäivät yksin taiteilijan kanssa. Anna-Stiinan puhuttaessa Eiraa, käytti vieras tilaisuutta hyväkseen sanoakseen Sonjalle sitä, mitä hän mielessään oli hautonut siitä asti, kun heidän keskustelunsa niin odottamatta katkesi. Hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa pois.
— Kaikkinenneko? Ja yksin? Kenenkään saamatta saattaa teitä edes lähikaupunkiin?
— Tavarani saavat jäädä tänne — ajaksi. Haetan ne, kun tiedän minne asetun.