— Te olette riivattu tänään. — Nyt oli taiteilijan ääni tyly, loukkaantunut. Kuului siltä kuin hän olisi asetellut kokoon tavaroitaan.
— Minä olen uskollinen itselleni. — Sanat lausuttiin hitaasti ja painolla. Mutta äänessä oli väre, joka Anna-Stiinalle oli tuttu Sonjan lapsuuden ajoilta, pehmeyteen, sovittavaan hyväilyyn vivahtava väre, johon Sonjan lapsuudenpäivinä tavallisesti myöskin oli yhtynyt sulavat, kissanpojan pehmeyttä muistuttavat eleet.
Anna-Stiina istui kivettyneenä jännityksestä. Hän ei vielä ollut varma Sonjan suhteen. Martin nyyhkyttävä huilu oli sanonut, etteivät asiat olleet hyvällä kannalla. Ja tämä Sonjan kaksinpuhelu vieraan kanssa saattoi sittenkin olla jonkinlaista kissan huvia saamastaan saaliista. Kyllästyneenä saattoi Sonja työntää luotaan, mutta hän saattoi myöskin kutsua takaisin.
— Minä olen erehtynyt teistä. — Vieraan ääni oli yhä kylmä.
— Matalalta poimitut hedelmät eivät koskaan ole minua houkutelleet. — Sanoissa oli nyt kuin vihaista puraisua. — Kun olin rikas, viskelin rahoja vaikka katuojiin. Sen verran arvoa annoin sille, mikä oli omaani. Myöhemmin olen itkenyt kadotettua omaisuuttani niinkuin lapseni itkevät särkyneitä lelujaan. Minä olen luotu halveksimaan — voittojani.
— Ehkä myöskin kärsityttämään?
— Se on kenties perintöä.
Sonjan ääni oli hänen puhuessaan kokonaan muuttunut. Puraiseva sävy oli kadoksissa. Ääni oli verhottu — väräjävä — miltei kärsivä.
Sanojen sointuko lie sen vaikuttanut — tai ehkä jokin teko, jokin liike — Anna-Stiina ei voinut nähdä mitään, hän kuuli uudelleen hiljaa lausutun kiihkeän kuiskauksen, sitten äkillistä liikettä, ikäänkuin ensin toinen, sitten toinen olisi syöksynyt paikaltaan.
Anna-Stiina ponnahti pystyyn, astui etehiseen ja paiskasi auki olleen oven voimalla kiinni jälkeensä.