Mutta jos ymmärtäminen sanojen puolesta oli vaillinaista, oli äänensävy sitä helpommin tajuttava. Vieraan kiihkeä sanatulva kohisi intohimon voimaa, Sonjan ääni tuntui — niin odottamatonta kuin se olikin — käskevältä, melkein ilkkuvalta, joka tapauksessa loitolla pysyttävältä.
Oliko Sonja ehkä muuttunut? Tai oliko hän ehkä aina ollutkin parempi ja kunnollisempi kuin minä Anna-Stiina oli häntä pitänyt? Ja oliko ehkä Anna-Stiinan karu arkisuus peloittanut häntä ja — kenties tukehuttanut hänessä löytyvää hyvää — kuten muinoin hänen äidissään?
Anna-Stiina hoippui etehisestä takaisin kuistille ja painui oven vieressä olevalle tuolille istumaan. Sisältä kuului yhä puhetta, hillittyä tavallaan, monesti kuiskaukseksi painuvaa, mutta silti kiihkeätä.
— Ovatko sitten ikivanhat katsantotavat teidän sisäistä minäänne voimakkaammat? Vai miksi ette uskalla olla uskollinen itsellenne?
— Sellainen minä juuri olenkin. Siitä syystä näette tänään minussa puolia, joihin ette ennen ole tutustunut.
Anna-Stiina ihan nytkähti sisäisestä ilosta kuullessaan Sonjan äänen teräksisen kaiun.
Vastaus siihen kohisi kuin koski Anna-Stiinan korvissa. Hän ei aluksi ymmärtänyt mitään. Ja äänikin oli kuiskaava, vaikka hätäilevä, tulinen ja kiihkeä. Mutta lopulta puhuva ehkä unohti varovaisuutensa — tai oli hän tullut lähemmä ovea — tai ehkä oli Anna-Stiina selviytynyt sen verran, että ymmärsi. Hän kuuli ainakin lauseita, joiden sisällön hän kutakuinkin tiesi ymmärtäneensä oikein.
— Te — — te ette itse tiedä mitä sanotte. — — — Te panette vain ehdoin tahdoin vastaan. — Katsokaa kuvaanne. Mitä se sanoo? Katsokaa noita syleilemään luotuja käsivarsia — noita huulia, joilla on juovuttavaa hurmaa. — Kysykää tuolta katseelta, pyytääkö se maata vai tyytyykö se luulotellun taivaan epämääräiseen autuuteen? Missä teidän silmänne, teidän rohkeutenne — teidän suoruutenne on? Minä olen niistä riemuinnut ennen. Missä ne nyt ovat? Tiedättehän, että ymmärrän, mitä sellainen nainen kuin te kärsii tuollaisen verettömän, omia tunteitaan ja periaatteitaan märehtivän rinnalla.
— Ei sanaakaan Martista!
Anna-Stiina ei erottanut nopeasti lausuttuja sanoja, mutta hän kuuli äänen väreen, eroitti Martin nimen ja sai sen käsityksen, että sanat viskasivat kuin terävän aseen toisen silmiä vasten.