— Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. — Onko ulkona kova pakkanen? — Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa, jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella olevaa maailmaa.
— Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen virittämistä.
— Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti
Martin vuoteesta. — Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.
— Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen keittiöön.
Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä, kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi, vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.
Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi puolipimeää huonetta.
Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi, että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.
Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!
Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona — niinkuin Martti näihin aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin — olivat nenä, korvat ja posket ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.
Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai istui isä työhuoneessaan — mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa itkettämään, ja isä sen näkee — —