Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.
Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!
Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.
Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.
Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän hyppyyn.
Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.
Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan, että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain ihmeellistä siltä väliltä — sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä meni naimisiin.
Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään, oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut. Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan, jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen tuonut.
Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä, joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän, haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!
Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki. Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.