Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.
Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.
Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi puhe änkyttäväksi — josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.
Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen. Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.
Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.
Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.
Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.
— Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen, hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. — Oma rakas, rakas poikani!
Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen: Martti, ole mies! — Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys upotettiin äidin avattuun syliin.
Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät ystävät.