Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin, tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli. Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.
Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.
Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa. Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. — Isä-ukki oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä paperikupposista.
— Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa tuntevan nöyryys äänessään.
Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.
— Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.
Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen. Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".
Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä, mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.
Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.
— Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia lapsen ympäriltä.